Yleislakolla yksilöstä joukon tasolle

Suomessa alkoi itsenäisyysajan ensimmäinen ja toistaiseksi viimeiseksi jäänyt yleislakko 1. maaliskuuta 1956, 55 vuotta sitten, kestäen 20 päivää.

Lakon puhkeamiseen vaikutti ajan myötä vinoutunut talouspolitiikka sekä viime kädessä taloudellisen valtalain kumoutuminen ja siitä seuranneet MTK:n hinnankorotukset. Toisesta maailmansodasta ja sotakorvausajasta vaikuttanut säännöstely päättyi tammikuussa 1956, koska eduskunnan määrävähemmistö oli vuoden 1955 lopussa äänestänyt valtalain yli vaalien.

Taloudelliseksi valtalaiksi kutsuttiin vuosina 1941-1955 voimassa ollutta lakia talouselämän säännöstelemisestä poikkeuksellisissa oloissa. Palkankorotusvaatimuksen syynä oli hintasäännöstelyn loppumisen jälkeen nopeasti noussut hintataso. Etenkin kotimaisen ruoan hinta nousi, myös vuokria korotettiin. Elinkustannukset olivat nousseet kahdessa kuukaudessa seitsemän prosenttia. Työantaja kieltäytyi SAK:n vaatimasta 12 markan (nykyrahassa 0,31 euroa, joka vastasi silloisilla tuntipalkoilla 6-10%:n korotusta) yleiskorotuksesta tuntipalkkoihin.

– Yleislakko oli suomalaisen yhteiskunnan demokratisoitumisen tulosta. Koko sodan jälkeisen ajan oli yhteiskunta demokratisoitunut ja silloisen Neuvostoliiton vaikutus tässä oli merkittävä. Toisaalta kymmenen vuoden aikana porvaristo oli myös koonnut rivejään ja uskoivat olevansa tilanteessa jossa voivat sanella ehtonsa vallanpitäjänä yhteiskunnan suunnan näyttäjänä, kertoo ay-liikkeen konkari Pertti Haverinen lakon taustoista.

Ay-liike työmaiden taisteluvoimana

Tavallisista palkkalakoista poiketen yleislakko määritellään lakon strategiseksi muodoksi. Ammattiyhdistysliikkeessä sitä pidetään kaikkein äärimmäisimpänä menetelmänä ajaa jäsenistön tai järjestön omia etuja. Yleislakossa kaikki tai suurin osa järjestäytyneistä työntekijöistä kieltäytyy työstä.

Työtaisteluja tutkineen Matti Savolan mukaan ammattiyhdistysliikkeen synty voidaan eräässä mielessä johtaa lakoista, sillä ammattijärjestöt muodostettiin lakkojen tehostamiseksi ja toisaalta niiden tarpeettomaksi tekemiseksi.

– Yleislakko oli ennen kaikkea ay-liikkeen merkityksen kohottaja, se ei kohonnut poliittisen vallankumousliikkeen kärkeen. Sitä ohjasivat reformistiset tavoitteet, eivät työläisten vallanottamiseen tähtäävät tavoitteet. Sillä oli kuitenkin erittäin suuri merkitys yhteiskunnan kehittymiseen hyvinvointivaltioksi. Se antoi ay-liikkeelle oikeuden vuosikymmeniksi esittää vaatimuksia ja tavoitteita yhteiskunnan muuttamiseksi työtätekevien tavoitteiden mukaiseksi. Toteutuneet tavoitteet olivat kutenkin loppukädessä kiinni kulloisestakin luokkataistelutilanteesta, Pertti Haverinen miettii.

Paavo Seppäsen tutkimuksesta (1958) käy ilmi, että työväenliikkeen mukana työmaille tuli uusi voimatekijä – ammatillisesti järjestäytynyt joukko, joka syrjäytti työnantajavaltaisuuden ja toi tilalle osapuolten välisen tasavertaisuuden. Painopisteen siirtyminen yksilöstä joukon tasolle merkitsi myös työnantajan ja työntekijän välisen jännitystilan järjestäytymistä. Mahtaviksi järjestöiksi kasautunut taisteluvoima antoi periaatteessa mahdollisuuden myös työntekijävaltaisen työsuhteen olemassaoloon. Voimakas ammattiyhdistys saattoi sanella työehdot samaan tapaan kuin määräävä työnantaja työnantajavaltaisuuden vallitessa.

– Ammattiyhdistyksen vaikuttamien työntekijän oikeuksiin on periaatteellisesti pysynyt samanlaisena kuin yleislakon aikanakin. Eroja on toimintatavoissa, nyt ollaan eriydytty eri alojen ja keskusjärjestöjen sekä toimialojen mukaisiksi toimiksi. Mikäli löytyy poliittinen tavoite ja tarve niin ay-liikkeen vaikuttaminen nostaa yleislakon aikaisen hengen näkyviin. Tästä on esimerkkinä monissa Euroopan maissa olleet mielenosoitus- ja kansannousuntyyppiset tapahtumat finanssikriisin yhteydessä, Haverinen kertoo.

Yleislakon aika on aina

Työväestön ryhmän kiinteyden edellytyksenä on Suomessa pidetty toisaalta tehdasyhteisöjä, toisaalta paikallisuutta: pienyhteisö lujitti jäsentensä yhteenkuuluvuutta.

Ulospäin se kommunikoi työväenliikkeen ja -aatteen yhteisellä kulttuuripääomalla. Siten erilliset pienyhteisöt saattoivat liittyä laajaksi voimaksi, sillä ne kaikki ammensivat yhteenkuuluvuutta samoista perinteistä. Työväenyhteisöjen voimakkuus johtui yhteenkuuluvuuden tunteesta sekä paikallisella että yleisellä tasolla.

– Yleislakon aika on kapitalistisessa yhteiskunnassa aina. Mutta sen toteuttamiseksi tarvitaan yhteiskunnallinen tilanne jossa luokkataistelu tilanne on kärjistynyt ja voimasuhteet mahdollistavat tällaisen toimenpiteen. Se vaatii myös riittävän voimakasta johtoa, sekä poliittisessa järjestelmässä että ay-liikkeessä asian taakse. Näiden tulee olla yhdistettynä joukkoliikkeen tavoitteisiin, Pertti Haverinen muistuttaa.

Vuoden 1956 yleislakon aikainen yksimielisyys ja sen loppuvaiheessa esiin tullut punaisen ja valkoisen Suomen vastakohta osoittivat vielä kerran, että jonkinlainen työväelle yhteinen arvomaailma, työväenaate, vielä eli ihmisten mielissä.

– Yleislakko on mahdollinen ja jopa todennäköinen. Hajanaisuus voi olla ohi hetkessä kun tilanne tulee.