Huuto vapaudelle

Mikä on yhteiskunnallisen arvostuksen ansaitsevaa taidetta ja mikä ei? Mitä saa julkaista ja mikä taas on loukkaavaa tai rienaavaa? Näitä peruskysymyksiä on pyöritelty meilläkin aivan viime aikoina. Muhammed-pilakuvien julkaisemisen synnyttämä polemiikki on tuoreessa muistissa. Virtuaalimaailmassa jatkuva kädenvääntö yksityisyyden suojan, ilmaisuvapauden ja herjaamisen välillä päätyy silloin tällöin uutisotsikoihin ja raastupaan saakka. Viimeksi perussuomalaiset herättivät kohua linjatessaan vaaliohjelmassaan kulttuuripolitiikkaansa, joka veisi yhteiskunnan tuet ”postmodernilta” hömpältä ja panostaisi sen sijaan suomalaiskansallisten terveiden ihanteiden pönkitykseen.

Viime vuonna valmistunut Rob Epsteinin ja Jeffrey Friedmanin ohjaama elokuva Howl – Huuto vie meidät keskelle 1950-luvun Yhdysvaltoja ja erästä maan kirjallisuushistorian kuumimmista oikeudenkäynneistä. Syytetyn penkillä istuivat nuori Allen Ginsberg sekä hänen kustantajansa, kalifornialaisen City Lights Pressin Lawrence Ferlinghetti, joiden tuotosta, Ginsbergin Huuto-runokirjaa, pidettiin epäsiveellisenä ja rienaavana. Syyttäjän mielestä Ginsbergin runot edistivät homoseksuaalisuutta ja huumeidenkäyttöä sekä ihannoivat irrallista elämää. Huuto nähtiin pelkkänä pornografiana ilman syvempää ja kestävämpää taiteellista sisältöä.

Allen Ginsberg (1926-1997) tunnetaan niin sanotun beat-sukupolven keskeisenä hahmona. Ginsberg loi tovereidensa – tunnetuimpina Jack Kerouac ja William Burroughs – kanssa kirjallisen liikkeen, jolla on ollut valtava vaikutus toisen maailmansodan jälkeiseen populaarikulttuuriin. Ydinjoukko tutustui toisiinsa 1940-luvun puolessa välissä New Yorkissa. Alta parikymppinen Ginsberg ja kumppanit etsivät uusia ilmaisukeinoja, joilla tuoda esiin toisen maailmansodan ja sen jälkeisen ydinsodan uhkan varjostaman amerikkalaisen nuorison tuntoja.

Ginsberg peri lyyriset taipumuksensa isältään, joka oli tunnettu runoilija. Vasemmistolaisen juutalaisperheen äiti oli aktiivinen kommunisti, joka otti pikku-Allenin mukaan poliittiseen toimintaan. Myöhemmin äidin mielenterveys järkkyi niin, että hän joutui laitoshoitoon. Tämä kaikki vaikutti syvästi Ginsbergin runoilijauraan.

Ginsberg tajusi myös varhain olevansa homoseksuaali, mikä tuon ajan Yhdysvalloissa oli varsinkin keskiluokan parissa tabu. Opiskellessaan New Yorkissa Ginsberg tutustui, paitsi kirjallisiin tovereihin ja toisiin homoseksuaaleihin, myös porukan liepeillä pyörineeseen hämäräjengiin. Erään epäonnistuneen kuprun yhteydessä Ginsberg joutui tekemisiin virkavallan kanssa. Välttyäkseen syytteiltä hän suostui kirjautumaan hoitoon mielisairaalaan. Laitoksessa Ginsberg tutustui Carl Solomon-nimiseen potilaaseen. Solomon teki suuren vaikutuksen oman mielenterveyden kanssa painiskelevaan runoilijanalkuun, joka joutui valehtelemaan olevansa sittenkin hetero välttyäkseen tuon ajan mielenterveyden ykköshoitomuodoilta, sähköshokeilta ja aivoja silpovalta lobotomialta.

Vuonna 1955 kirjoitettu ja 1956 julkaistu Huuto kokoaa Ginsbergin kokemukset sekä kaduilta että hullujenhuoneista. Siinä Ginsberg punoo säkeiksi sen mielettömyyden ja kaksinaismoralismin, jonka oloissa sodanjälkeinen sukupolvi joutui itseään ja tarkoitustaan etsimään. Neliosaista, pitkää runoa pidetään viime vuosisadan voimakkaimpana yksilön mielenilmauksena koneellistuvassa ja koventuvassa yhteiskunnassa.

Runossa kuvattiin sangen graafisesti niin homoseksiä kuin huumeidenkäyttöä. Tämä oli konservatiiviselle sukupolvelle liikaa. Vuonna 1957 Huuto joutui sensuurin hampaisiin ja sen tekijät oikeuden eteen.

Howl – Huuto -elokuva sekoittaa oikeussalidraamaa, James Francon esittämän Allen Ginsbergin haastattelua sekä dramatisoituja kohtauksia muun muassa Huuto-runon ensimmäisestä julkisesta esittämisestä lokakuussa 1955. Elokuvan kuluessa kuullaan Huuto koko komeudessaan. Runoa säestävät näyttävät animaatiopätkät, jotka kuvittavat 1940-1950-lukujen marginaalieläjien mielenmaisemaa. Taustalla soi bebop-jazz, aikansa kapinallisten musiikki.

Ginsbergin jahtaus peilautuu vasten 1950-luvun alun Yhdysvaltojen yleistä paranoiaa ja esimerkiksi McCarthyn kommunistivainoja. Toisin kuin monet McCarthyn uhreiksi joutuneet, Huuto ja sen tekijät vapautettiin kaikista syytteistä. Ginsbergin runoteos sai julkisuutta ja päätyi nousseen kohun myötä varmasti entistä useamman nuoren lukulistalle. Ginsberg itse nousi arvostetuksi runoilijaksi.

Epsteinin ja Friedmanin elokuva on hyvä tarina siitä, mihin kulttuuripoliittinen ”persuilu” voi johtaa ja kuinka naurettavalta se voi jälkipolvien silmissä tuntua.

Elokuvan traileri YouTubessa >>

TA TÄHDET * * * *