Poliittisen kulttuurin muutos

Noin vuonna 2006 erään suuren suomalaislehden toimittaja perehtyi internetin keskustelukulttuuriin Suomi24:n pahamaineisella keskustelupalstalla. Yritettyään aikansa sulautua muiden joukkoon hän havaitsi Perussuomalaisten mielipiteiden olevan tuolla palstalla kaikkein uskottavimpia poliittisia näkemyksiä. Lehti julkaisi havainnon osana toimittajan raporttia. Nähdäkseni tämä oli ensimmäinen kerta, kun media tunnusti (ja tunnisti) persuilmiön ääneen.

Perussuomalaisten joukkosuosio on siis ilmiselvästi lähtöisin nettikeskusteluista. Mikä erottaa nimenomaan nettikeskustelun muista jutusteluista, joita on käyty aina ennenkin? Ehkä oleellisin tekijä on se, että kirjoittaja on anonyymi ja näkymättömissä. Nettipalstalla voi purkaa tuntojaan tavalla, josta kadulla voisi vaikka tulla turpiin. Voi sanoa rumasti, herjata ja rähjätä, eikä siitä yleensä rangaista kuin enintään poistamalla viesti. Sitä paitsi sensuroitu kirjoittaja on samoin ajattelevan silmissä marttyyri.

Kun persuilmiö neljä vuotta sitten realisoitui vaalivoitoksi, nimimerkkien suojissa piileksineet nettipalsta-aktivistit alkoivat siirtyä kaduille. He kohtasivat järkyttynyttä vastustusta, mutta tämän vastareaktio poiki välittömästi lisää kannatusta. Poliittisesti korrekteista kukkahattutädeistä tuli yhdessä yössä kansakoulunopettajamaisia muinaisjäänteitä. Ovelat kokoomusporvarit heittivät vettä myllyyn kuiskimalla aktivistien korviin, että kukkahattutädit ovat ”vasemmistovihreitä”. Näin oli syntynyt paitsi omien joukko, myös viholliskuva.

Persukapinaa on yritetty keinotekoisesti yhdistää työväenluokkaan, talouslamaan ja rakennemuutokseen. Itse uskallan epäillä, ettei ilmiö ole rakenteellinen eikä tiedostamatonta yhtenäiskulttuurinostalgiaa lukuun ottamatta edes ideologinen. Sen sijaan oleellista on poliittisen kulttuurin muutos. Perussuomalaisten kulttuurissa on muotia vaahdota, mitä sylki suuhun tuo, syytää vihaviestejä ympäriinsä ja pyyhkiä takapuolensa hienostuneella juhlapuheretoriikalla. Kyseessä on modernin Suomen historian alkeellisin vapautusliike, joka on alkeellisuudestaan ylpeä.

Uusia eduskuntavaaleja odoteltaessa on ollut epäilyttävää seurata, miten muut poliittiset ryhmät osaavat reagoida muutospaineeseen. Perinteisemmiltä puolueilta on jäänyt huomaamatta, että heidän oma politiikkansa päihittäisi Perussuomalaisten linjaukset mennen tullen, mutta kapinajoukko ei enää siedä entistä ilmaisumuotoa. Vihreät ovat täysin hukassa puolustaessaan hallitusta ja pelleillessään mielikuvilla, ja SDP:n sievä keulakuvakeskinkertaisuus on muuttunut rasitteeksi nopeammin kuin kukaan ennakoi. Vasemmistoliiton päätöksessä kieltäytyä mielikuvamainonnasta ja keskittyä asioihin on sentään yritystä. Persuilmiön ansiosta ei näitä vaaleja voiteta hyssyttelemällä, vaan ampumalla kovilla panoksilla. Siinä mielessä se edustaa ihan samaa asennekapinaa, jota itsekin harrastin 1990-luvun alussa aukomalla päätäni lukiossa vierailleille poliitikoille.

Onneksi politiikan vasemmalla laidalla on yksi puolue, jota poliittisen kulttuurin muutos pukee isompiaan paremmin. Se puolue on SKP. Niin kauan kuin Suomessa on ollut kommunisteja, he ovat rienanneet herroja ja vaatineet muutosta suorasanaisesti ja äänekkäästi. Nyt on aika vetää viimeisetkin kynttilät vakan alta uhmakkaasti näkyviin. Sellainen poliittinen kulttuuri vie kommunistit eduskuntaan.