Tunisian vallankumous

Kansan kapinointi Tunisiassa ja Algeriassa osoittavat, kuinka nopeasti asiat voivat muuttua. Vain muutama kuukausi sitten näitä kahta Pohjois-Afrikan valtiota pidettiin hyvin vakaina, hyvin rauhallisina ja hyvin vapaina suurista ongelmista. Mutta Tunisiassa kansannousu pakotti lännen tukeman autokraattisen presidentin Zine el Abidine Ben Alin pakenemaan maasta.

Vain tuntia aikaisemmin Ranska oli ilmaissut tukensa hänelle ja nimittänyt häntä ”lailliseksi johtajaksi”. USA oli selvästi aivan liian kiireinen Libanonin tilanteen kanssa kiinnittääkseen huomiota Tunisiaan. Libanonin hallitus hajosi maan opposition vedettyä ministerinsä pois koalitiohallituksesta. Libanon on USA:n pääliittolaisen Israelin kannalta kriittinen maa.

Tavallisimmat reaktiot muilta länsivalloilta Tunisian tilanteen suhteen ovat olleet, että ne ovat ”huolestuneita” tapahtumista, haluavat kansalaistensa poistuvan maasta ja varoittavat toisia matkustamasta sinne. Sinänsä toki aiheellisia reaktioita, kun liki sata ihmistä on kuollut yhteenotossa poliisin kanssa ja satoja haavoittunut ja loukkaantunut.

Ben Ali hallitsi maata vuodesta 1987 lähtien. Kuten monet muutkin lännen tukemat arabihallitsijat hän hallitsi rautanyrkillä, mikä johti ihmisoikeuksien loukkaamiseen, laajamittaiseen korruptioon ja demokratian puuttumiseen. Viime aikoina työttömyys pahentunut ja elinkustannukset kallistuneet.

Levottomuuksien hillitsemiseksi pääministeri Mohammed Ghannouchi sai viikonvaihteessa tehtäväkseen muodostaa uuden hallituksen ja ottaa siihen kommunistipuoluetta ja islamilaista Ennahdha-puoluetta lukuun ottamatta myös oppositionpuolueiden edustajia. Vanhan hallituksen keskeiset Ben Alin luottoministerit saivat kuitenkin säilyttää paikkansa. Pääministeri lupasi järjestää parlamenttivaalit kuudessa kuukaudessa, vapauttaa kaikki poliittiset vangit sekä alistaa ylettömän rikkaat ja korruptiosta epäillyt poliisitutkintaan.

Tuhannet ihmiset jatkoivat kuitenkin mielenosoituksia uutta hallitusta vastaan, ja poliisi hajotti niitä kyynelkaasulla. Neljä opposition ministeriä, kolme heistä läheisissä suhteissa maan suurimpaan ammattiliittoon olevia, jätti hallituksen. Ammattiliitto ilmoitti, ettei se tunnusta uutta hallitusta. Näin hallitus oli hajoamassa heti alkuunsa, ja kansan protestit jatkumassa.

Eräs kansainvälisen politiikan kommentaattori arvioi, että tunnelmat Tunisiassa muistuttavat Irania vuonna 1979, jolloin tuhannet ihmiset marssivat toisen lännen tukeman diktaattorin shaahi Reza Pahlevin syrjäyttämiseksi ja onnistuivat siinä.

Nyt länsivallat USA:n johdolla ovat sijoittaneet miljoonia dollareita sekä salaisiin että julkisiin operaatioihin saadakseen aikaan ”hallinnon vaihdoksen” Iranissa. Länsivallat toivoisivat sen toteutuvan mieluummin Iranissa kuin Tunisiassa. Viimeinen melko vahva kansanliike Iranissa oli ”vihreä liike” vuoden 2009 vilpillisiksi väitettyjä presidentinvaaleja vastaan. Mutta liike ei kyennyt syrjäyttämään hallintoa. Itse asiassa hallinnon järjestämät mielenosoitukset olivat paljon väkirikkaampia kuin ”vihreän liikkeen” järjestämät.

Tunisian kansalla ei ollut vastaavaa tukea länneltä. Internet-bloggajat ja muut tunisialaiset ovat toivoneet turhaan, että joku tulisi heidän avukseen. Mutta avun puutteessa on tunisialaisten kannalta se hyvä puoli, ettei länsi voi ottaa ansiota vallankumouksesta, joka ajoi Ben Alin maanpakoon.

On selvää, että Tunisian vallankumous herättää huolestuneisuutta muiden arabimaiden itsevaltaisten johtajien keskuudessa. Ennen kaikkea siksi, että Tunisian joukkoliikehdintä puhkesi spontaanisti eikä ollut enempää CIA:n kuin muidenkaan ulkomaisten tiedustelupalvelujen masinoima. Ja siksi, että näiden maiden oppositioryhmät käyttävät hyväkseen Tunisian tapahtumia.

Esimerkiksi itsevaltaisen presidentti Hosni Mubarakin hallitsemassa Egyptissä noin viisikymmentä ihmistä kokoontui juhlimaan Tunisian lähetystön ulkopuolelle ja huusi iskulausetta ”Ben Ali, kerro Mubarakille, että lentokone odottaa häntäkin”.

Jemenissä noin tuhat opiskelijaa kokoontui pääkaupunki Sanaan kaduille kehottaen arabeja nousemaan johtajiaan vastaan. “Lähde ennen kuin sinut syrjäytetään”, viestittivät opiskelijat bannereissaan maan presidentille Ali Abdullah Salehille. ”Rauhanomainen ja demokraattinen muutos on tavoitteemme uuden Jemenin rakentamisessa.”

”Lännen ostamien arabijohtajien tulisi oppia Tunisian opetuksista. Heidän tulisi tehdä arabipäätöksiä sen mukaisesti mikä on suosiollista arabikansan eikä kaukaisten maiden eduille”, kirjoitti Syyrian hallitusta tukeva päivälehti Al-Watan.

Tässä vain muutamia esimerkkejä Tunisian kumouksen herättämistä reaktioista muissa arabimaissa. Nähtäväksi jää, ottavatko hallitsijat opikseen vai vastaavatko he liikehdintään sortotoimia kiristämällä.