Pariisin metrossa

Suomi on kiva maa asua, koska täällä ei ole liikaa ihmisiä. Joskus ruuhka-aikoina voi löytää itsensä suuremman ihmismassan ympäröimänä, mutta sekin on pientä maailman suurkaupunkeihin verrattuna.

Me suomalaiset olemme tottuneet omaan tilaamme. Itse ahdistun aina mielettömästi, jos joudun suurten ihmisjoukkojen puristukseen. Viimeksi niin kävi eräänä sunnuntaipäivänä Pariisissa. Olin matkalla metrolla kirpputorille. Metrot kulkivat myöhässä ja harvaan ja ihmisiä kasautui odottamaan eri asemille yhä enemmän ja enemmän. Metron sisäänkin kasautui ihmisiä yhä enemmän ja enemmän, minä niiden keskellä.

Aloin jo pohdiskella mahdollista selviytymisstrategiaa. Yritin hengitellä syvään, avata takin kaulusta ja vetäytyä turvapaikkaani jossain pääni sisällä. Pienetkin liikkeet aiheuttivat ketjureaktion, joka pakotti monet muut muuttamaan asentoaan. Sitten tajusin, etteivät ympärilläni olevat ihmiset näyttäneet ollenkaan ahdistuneilta. Eivät vihaisilta, eivätkä edes uhkaavilta.

Vaikka tilanne oli minulle ahdistava, muille se oli arkipäivää. Heille, jotka olivat tottuneet suurkaupungin vilinään. Kanssamatkustajani osasivat ottaa rennosti, saattoivat jopa vaihtaa muutaman sanan keskenään ja hymähtelivät tilanteen naurettavuudelle. Heidän vapautuneempi olotilansa tarttui minuunkin ja kestin kuin kestinkin koko matkan tavoittelemalleni asemalle.

Vaikka ihmisten paljous ahdisti, ei yksikään paikalla olevista varmasti halunnut minulle mitään pahaa. Se minkä minä koin muiden taholta tulevana uhkana minua kohtaan, muut ottivat tilanteena, jossa oltiin vähän niin kuin samassa veneessä. Tai paremminkin samassa metrossa. Turha olisi ollut käydä äksyilemään muille kanssamatkustajille. Ei se ollut kenenkään meidän vikamme, että välillä Pariisin metroverkossa jokin tökkii.