Herätys!

Kokonainen suomalaislasten sukupolvi kasvoi Nukkumatin, tuon Pikku Kakkosesta pienokaiset unten maille toimittavan stop motion -nukkeanimaation kanssa. Saksalaisille Sandmännchenilla oli kuitenkin viihde-ja tunnearvon lisäksi myös poliittista merkitystä.

Ensimmäisen version Nukkumatti-nukesta loi Länsi-Berliinissä asunut Ilse Obrig Hans Christian Andersenin satuhahmon pohjalta vain kuukausi sen jälkeen, kun Itä-Berliini oli ilmoittanut ottavansa käyttöön oman erillisen lippunsa. Koska idän ja lännen rauhallinen rinnakkaiselo ja yhteistyö oli juuri karahtanut pahasti kiville, Sandmännchenin tärkeäksi tehtäväksi tuli tyynnytellä länsirintaman nuoriso nukkumaan yönsä levollisesti tämän lempeän ja turvallisen isähahmon valvovan katseen alla.

Vaikka kylmän sodan pakkaset paukkuivat kovimmillaan, ei kulunut kuin kuukausi, kun jo toinen Nukkumatti pöllähti maankamaralle, tällä kertaa DDR:n televisioon.

Nukkemestari ja ohjaaja Gerhard Behrendtin propagandistinen sätkynukke esitteli teknologisten edistysaskelien ja maailmanlaajuisen tasa-arvon rikastuttamaa elämää kommunismin lempeässä huomassa. Unimies teki työtä, matkusteli ja koki ihmeellisiä seikkailuja. Länsimielisestä kollegastaan poiketen se ei pyrkinyt varjelemaan ja säilyttämään vallitsevia oloja, vaan päin vastoin yritti opettaa ja valistaa kansalaisia uuteen aikakauteen sopivasta elämäntyylistä ja -arvoista. Vuonna 1966 se sai nuttuunsa technicolour-värit.

Muurin murtuminen 1989 johti hieman paradoksaalisesti lännen Nukkumatin kuolemaan, kun taas parempaan tulevaisuuteen toiveikkaasti uskova idän versio sai pysyvän jalansijan vasta yhdistyneen Saksan psyykessä; hahmo oli juuri sitä, mitä kahtia jakautunut kansa kaipasi.

Jesper Møllerin, Sinem Sakaoglun ja Helmut Fischerin ohjaamassa lastenelokuvassa Nukkumatti – seikkailu unimaassa (Das Sandmännchen, Saksa, 2010) hiekkaheppu ja Nepomuk-lammas, joka on liian villi ja mahdoton laskea, lähtevät seikkailuretkelle palauttaakseen ilkeän Habumarin varastaman unihiekan, jota tämä käyttää saadakseen lapset näkemään painajaisia. Kuusivuotias Miko-poika hyppää vielä kelkkaan, ja seuraa liuta hurjia, vaarallisia seikkailuja, joissa laivat muuttuvat lentokoneiksi, helikoptereiksi ja jopa käveleviksi jättiläisötököiksi.

Stop-animaatiota, perinteistä animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevä elokuva onnistuu tuomaan menneen ajan estetiikan päivitettyyn nykymuotoon, joka todennäköisesti vetoaa myös 2000-luvun muksuihin – heidän vanhempiaan kiinnostanee lähinnä filmin historiallinen ja nostalginen anti.

Joka tapauksessa tarjolla on sen verran laadukasta ja hyvää koko perheen viihdettä, että riski Nukkumatin livahtamisesta katsomon puolelle kesken kaiken on hyvin pieni.