Majakovski majakkana

Neuvostorunoilija Vladimir Majakovskin sukunimi periytyy hänestä elämänkerran kirjoittaneen Bengt Jangfeldtin mukaan suvun miesten suuresta koosta. Majakovski sanoi olevansa liian kookas, liian suuri miljöönsä, ympäristönsä mittasuhteisiin verrattuna. Runoilija Majakovski on ollut neuvostoyhteiskunnan majakkana monessakin mielessä. Majakovski persoonana ja työväen vallankumous valtavana yhteiskunnallisena ilmiönä kohtasivat toisensa. Hän viitoitti reittiä kohti kommunismia, mutta samalla varoitti myös vaaroista ja karikoista tällä tiellä. Nuo varoitukset eivät olleet turhia.

Vuonna 1928 Majakovski kirjoitti runossa Maamme on yltäkylläinen: ”Tasavaltaa et kynnellä peitä, kuudetta osaa maailmasta. Voi, miten paljon siunattu meitä, voi miten vähän osaamme vasta!”

Majakovski hyökkäsi runossaan Istuskelijoita neuvostoyhteiskunnan virkavaltaistumista vastaan.

”Oi jospa kerran kutsuttaisiin koolle kokous, joka lopettaisi kerta päätöksellä kaikki kokoukset”.

Lenin kertoi Metallityöväen liittoon kuuluneille kommunisteille: ”Luin sattumalta eilen Izvestijasta Majakovskin runon, jossa oli poliittinen teema. En kuulu hänen runonlahjojensa ihailijoihin, mutta myönnän auliisti olevani epäpätevä arvostelemaan sellaisia asioita. Poliittiselta ja hallinnolliselta kannalta katsoen se kuitenkin herätti minussa suurempaa tyytyväisyyttä kuin mikään pitkään aikaan. Hän tekee runossaan selvää jälkeä kaikista kokouksista ja pilkkaa kommunisteja, jotka vain kokoustavat ja kokoustavat. Runoudesta en osaa sanoa, mutta politiikan näkökulmasta voin vakuuttaa, että hän on aivan oikeassa.”

Runo neuvostopassista julistaa: ”Minä repisin sutena virkamahdin. Oikeuksiaan en arvoon jätä. Pirut vieköön turhaan paperirahdin leimoineen”.

Majakovski näki runollisesti marxilaisuuden aseena, keinona ampua ja tätä asetta oli käytettävä taitavasti. Tämän taidon hän näki olevan Leninillä. Keskustelussa toveri Leninin kanssa (1929) Majakovski totesi, kuinka tämä saa väsymykseen asti sietää solvaajia ja hätistellä heitä kimpustaan. Majakovski pyysi, ettei Leninistä tehtäisi pyhimystä eikä luotaisi kulttia.

Majakovski ylisti Leniniä omalla tavallaan: ”Opiskelisin venäjänkielen pelkästään sen takia, että se on Leninin puhuma kieli.” Hänen mielestään Lenin perusti ”ihmisyyden diktatuurin”. Häntä tarvittiin elävänä eikä kuolleena. Kun ensimmäiset uutiset Leninin sairaudesta julkistettiin maaliskuussa 1923, Majakovski kirjoitti epätoivoisen runon: ”Emme usko!”. Leninin kuolema 21.1.1924 kosketti häntä syvästi. Hänen ystävättärensä Lili Brik on muistellut, että se oli kauhea aamu. ”Itkimme ja jonotimme hyytävässä pakkasessa Punaisella torilla saadaksemme nähdä hänet.”

Majakovski kirjoitti kesällä 1924 ”suurenmoisen sielunmessun”, Lenin-runoelman. Se oli valmis lokakuun alussa 1924 ja sisälsi kolmetuhatta säettä. Se on pätevä Venäjän vallankumouksen runollinen historiikki Leninin persoonan kautta. Mieleenpainuvia ovat runoelman varoitukset siitä, ettei Leniniä pidä kuolemansa jälkeen muuttaa ikoniksi. Hän pelkäsi, että Leninistä tulisi samanlainen ”halpaan kipsiin valettu vanhus” kuin Marxista oli tehty.

Majakovski näki sähkölampun seitsenvuotiaana, minkä jälkeen luonto ei enää häntä kiinnostanut. Hän riimitteli myöhemmin: ”Kokonaiset kuorot kyllä tähtiä ja kuita, muttei edes yhtä sanaa sähköistämisestä”. Majakovskin mielestä ”kapitalismi” sanana ei ole suinkaan kauneimpia. ”Satakieli” paremminkin kaunistaisi runon. ”Mutta minä agitaattorina säkeisiini ”kapitalismin” empimättä punon”.

Majakovskin tulevaisuuden näkökykyä kuvastavat hänen vuonna 1924 kirjoittamat säkeet: ”Fasisteja pelkää emme. Heidät murskaamme pistiminemme!”. Tai vielä pitemmälle: ”Ananasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi, porvari, lähestyy.”