Rauhan Nobel kylmän sodan välineenä

Viime vuonna Norjan Nobel-komitea päätti suuressa viisaudessaan palkita rauhanpalkinnolla USA:n presidentin Barack Obaman, joka kiitti palkinnosta kiihdyttämällä miehityssotaa Afganistanissa, pettämällä lupauksensa joukkojen vetämisestä Irakista ja tukemalla vallankaappauksia Hondurasissa ja Ecuadorissa. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun Norjan komitea häpäisi Alfred Nobelin perustamaa rauhanpalkintoa.

Tänä vuonna komitea palkitsi ensimmäistä kertaa kiinalaisen, vangitun toisinajattelijan Liu Xiaobon, Nobelin rauhanpalkinnolla. Liu vangittiin viime vuonna, koska hän oli länsimedian mukaan vaatinut Kiinaan kokoontumis-, ilmaisun- ja uskonnonvapautta. (Liun toistuvasti vaatimasta omistuksen vapaudesta on vaiettu.) Asia selvä. Totta kai Kiinan kansalaisten pitäisi nauttia näistä vapauksista. Tietenkään Kiinassa ei ole tässä suhteessa kaikki hyvin.

Monet kuitenkin arvioivat, ettei Nobelin rauhanpalkinnolla ole tälläkään kertaa mitään tekemistä rauhan tai demokratian kanssa. Arvioidaan, että samoin kuin viime vuoden palkinto kuvasti Euroopan eliitin halua voidella suhteita Washingtoniin Bushin kauden jännitteiden jälkeen, tämän vuoden palkinto on signaali Euroopan tuesta Obaman harjoittamalle painostukselle Kiinaa kohtaan monissa kysymyksissä, valuutan revalvointivaatimuksesta USA:n sotalaivojen ”vapauteen” seilata Kiinan rannikkovesillä.

Kiinan kansalaisena Liulla pitäisi olla oikeus arvostella maansa hallitusta. Häntä ei olisi pitänyt vangita tästä, muistuttaa länsimedia. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että Liu ja muut Peruskirja 08:n allekirjoittajat edustaisivat Kiinan kansan tahtoa.

Toisin kuin länsimedia väittää, Liu ei ole rauhan ja vapauden innokas puolustaja. Hän ja muut Peruskirja 08:n allekirjoittajat edustavat kaikkein kovinta oikeistolaista linjaa. Kun Liulta kysyttiin, kuinka kauan Kiinalta kestäisi muuttua modernin länsimaan malliseksi, hän vastasi: ”Se vaatisi 300 kolonialismin vuotta. Sadassa kolonialismin vuodessa Hong Kong on muuttunut sellaiseksi mitä me näemme tänään. Koska Kiina on niin iso, siltä veisi tietenkin 300 kolonialismin vuotta kyetä muuttumaan sellaiseksi kuin Hong Kong on tänään. Minulla on epäilyni, olisiko 300 vuottakaan tarpeeksi.”

Tällainen satojen vuosien kolonialismin kausi edellyttäisi Liun mukaan luonnollisesti kommunistisen puolueen suistamista vallasta ja siirtymistä länsimalliseen kapitalistiseen menoon.

Ei ole ihme, että Liu on loukannut ja suututtanut monia Kiinan kansallismielisiä kätketyn “maan- ja valtiopetoksellisuutensa” takia. Vaikka Liu myöhemmin yritti rauhoittaa hänen vastaistaan julkista kuohuntaa sanomalla, että hänen huomautuksena ei ollut tarkoituksellinen, hän kieltäytyi pyörtämästä sitä. Nobelin rauhanpalkintokomitea myös siteerasi Liun toivetta Kiinan perustavanlaatuisesta poliittisesta mullistuksesta.

Tietenkin Kiinan viranomaisia ja suurta osaa kansaa loukkaa Kiinan vastaisessa Nobel-sirkuksessa moni muukin kuin läntinen sekaantuminen Kiinan sisäisiin asioihin ja lainsäädäntöön. Huomiotta jätetään se, että Kiinan hallitus on tehnyt paljon kansalaisvapauksien, vaurauden ja maailmanrauhan edistämiseksi viime vuosikymmeninä.

Kiinassa myös tiedetään, ettei poliittisen kehityksen edistämiseksi ole vain yhtä lännen tyrkyttämää ratkaisua eikä poliittista järjestelmää, joka on maailmanlaajuisesti hyvä kaikille kansoille ja kulttuureille.

Vanhasta muistista Kiinassa tiedetään myös, ettei lännellä ole mitään aitoa intressiä edistää kiinalaisten ihmisoikeuksia. Päinvastoin länsi on tehnyt paljon kolonisoidakseen ja nöyryyttääkseen heitä.

Ja Kiinassa tajutaan, että päätös palkita Liu Xiaobo Nobelin rauhanpalkinnolla aiheuttaa uuden propagandasodan ja epäluottamuksen kierroksen Kiinan ja lännen välillä – ja että se on tarkoituskin.