Minä ja Lenin-museo

Törmäsin Leniniin opiskellessani Tampereen yliopistossa 1960-luvun lopulla. Joku oli heittänyt opiskelija-asuntolan roskakoriin läjän Leninin Valtio ja vallankumous -kirjoja. Noukin ne talteen. Luin kirjan. Se teki minuun vaikutuksen: ”…valtiot imperialistisen kilpailun johdosta vahvistettuine sotakoneistoineen muuttuivat sotahirviöiksi, jotka tuhoavat miljoonia ihmisiä.” Lenin ei ole sen jälkeen päästänyt minua otteestaan.

Leniniltä kirja jäi kesken: ”mieluisampaa ja hyödyllisempää on olla tekemässä vallankumouksen kokemusta kuin kirjoittaa siitä”. Päätin lähteä Neuvostoliittoon tutustumaan miten nämä Leninin vallankumoukselliset ajatukset alhaalta kansan keskuudesta nousevasta demokratiasta toteutuvat käytännössä.

Opettelin venäläiset aakkoset ja kolme sanaa venäjää: terpenije, terpenije, terpenije (kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä). Se osoittautuikin tarpeelliseksi suhtautumistavaksi. Mukaan tuli myös aimo annos sosialistista intomieltä.

Neuvostoliitossa törmäsin joka käänteessä Leniniin. Hänestä oli siellä tullut jonkinlainen harmiton esikuva. Hän ikään kuin korvasi joulupukin satuhahmona. Lenin itse on todennut, että historiassa on monta kertaa tapahtunut, että vallankumouksellisten kuoltua heistä ”yritetään tehdä vaarattomia pyhäinkuvia, yritetään niin sanoaksemme julistaa heidät pyhimyksiksi”.

Päätin paneutua Leninin todellisiin ajatuksiin: valmistavan tiedekunnan jälkeen viisi vuotta Moskovan yliopiston filosofisessa tiedekunnassa ja sitten väitöskirjan teko Yhteiskuntatieteiden akatemiassa Leninin yhteiskuntajärjestelmiltään erilaisten valtioiden rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteestä.

Kävi luetun ja koetun pohjalta selväksi, että Lenin oli käännetty Neuvostoliitossa päälaelleen – nurin niskoin. Sen oli jo Stalin tehnyt, ensin telkeämällä sairastuneen Leninin kotiarestiin Gorkin kylään ja sitten telkeämällä hänen ajatuksensa ns. marxismi-leninismiin. Kansalaisyhteiskunnan kehittämisen sijaan byrokraattisesta valtiokoneistosta oli kasvanut jättiläinen.

Mutta kas, löytyipä paikka missä Leninin aikeisiin ja toiminta-ajatuksiin suhtauduttiin vakavasti – Tampereella Lenin-museossa. Lenin oli luvannut 1905 ja 1906 Tampereen työväentalossa toimia Suomen vapauden puolesta.

Hän lunasti lupauksensa. Suomen itsenäisyyden tunnustamisasiakirja oli ensimmäinen ulkopoliittinen sopimus, jonka Leninin johtama bolševikkihallitus hyväksyi. Sen jälkeen muutkin valtiot tunnustivat Suomen itsenäisyyden.

Lenin sanoi: ”Katsokaa Suomea: se on demokraattinen maa sekä kehittyneempi ja sivistyneempi kuin meidän maamme”. Suomen itsenäisyys piti hänen mukaansa tunnustaa, koska Suomessa väitettiin: ”että ryssät, šovinistit, isovenäläiset aikovat kuristaa hengiltä suomalaiset. Oli tehtävä niin.”

Jopa Leninin puoluetoverit arvostelivat hänen periaatteellista kansallisuuspoliittista linjaansa kansakuntien itsemääräämisoikeudesta, kun hän teki vielä tiettyjä alueellisia myönnytyksiä suomalaisille. Sen takia hän sai kuulla melko puhtaasti šovinistisia vastaväitteitä. ”Siellä nähkääs on hyviä kalavesiä, mutta te annoitte ne pois.” Nämä olivat sen laatuisia väitteitä, joiden johdosta Lenin totesi venäläisille tovereilleen: ”kun kaaputtaa muutamien kommunistien pintaa, niin sen alta paljastuu isovenäläinen šovinisti.”

Suomen itsenäisyyden saavuttamisen historian takia näitä tapahtumia muistetaan, pidetään esillä ja tutkitaan Tampereella Lenin-museossa. Museo koitui minun kohtalokseni ja elämätyökseni. Siihen ”Moskovan koulu” antoi erinomaiset eväät.