Puolueiden turpa ja kädet
Turun yliopiston tutkimuksen mukaan kolme neljästä suomalaisesta ei tiedä, mitkä puolueet ovat tällä haavaa hallituksessa ja mitkä oppositiossa.
Puolueiden ja poliittisten päättäjien ei pitäisi syyttää tästä tietämättömyydestä ennen kaikkea tavallisia ihmisiä. Esimerkiksi eduskuntapuolueethan ovat kuin kahdeksan nahistunutta marjaa samassa tertussa.
Eduskuntapuolueiden kesken on vaikea nähdä mitään mainittavia eroja edes vaalien lähestyessä. Varsinkaan kun ne kaikki nauttivat puoluetukea ja muita samanlaisia etuja ja kun niistä on julkisuudessa tehty yksi etuoikeutettu joukko. Valtamedia kategorisoi ne omaksi eliitikseen, jotka sitten käyvät keskenään muka kipakkaa taistelua hiuksenhienoista tai olemattomista näkemyseroistaan.
Vaalien edellä kahdeksan puolueen kesken on välttämätöntä löytää vivahde-eroja, koska jokainen puolue haluaa erottua ja menestyä ja koska näin voidaan peittää se, että arkikäytännössä eroja puolueiden välillä eduskunnassa ja kunnalliselimissä ei juuri ole. Eikä varsinkaan tärkeissä kysymyksissä, katsotaan vain vaikkapa suhtautumista ns. kunta- ja palvelurakennehankkeeseen, tilaaja-tuottaja-malliin, palvelujen leikkaamiseen ja ulkoistamiseen tai epäoikeudenmukaisen kunnallisverorakenteen säilyttämiseen.
Aivan oma erikoinen paikkansa valtajulkisuudessa on kahdella eduskuntapuolueella, vihreillä ja perussuomalaisilla.
Vihreää liittoa kohdellaan edelleen ikään kuin se olisi juuri seimestä kapaloissaan löydetty vastasyntynyt eikä monissa peleissä ja kähminnöissä itsensä liannut tavanomainen porvaripuolue.
Perussuomalaisista ja puheenjohtaja Timo Soinista puolestaan on tehty valtapuolueille ja -medialle mieluisa lellikkioppositio, jonka annetaan paistatella julkisuudessa siinä toivossa, että puolue imuroi vähävaraisten ihmisten ääniä pois vasemmalta. Perussuomalaisten jees-miehen roolia suurten puolueiden kuntapolitiikassa tai sen piirissä ilmenevää rasistista ulkomaalaisvastaisuutta ei hennota julkisuudessa pöyhiä.
Turun yliopiston tutkija Kimmo Elo arveli tutkimusta kommentoidessaan, että paras poliittinen tietämys on keskittynyt hyvätuloisille ja korkeassa ammattiasemassa oleville. Mutta entä jos tavallisten tallaajien on vaikeampi välittää ja olla kuusalla siitä, mitkä puolueet ovat hallituksessa ja mitkä oppositiossa ja mitkä minkäkin värisiä sen takia, että he ovat riittävän kauan katsoneet sekä puolueiden turpaa että niiden käsiä ja kokeneet sanojen ja tekojen ristiriidan vieraannuttavaksi.
Elo arvioi tiedon kumuloituvan yhä enemmän päättävissä asemissa oleville osittain siksi, että mediamaailman murroksen seurauksena valinnanvaraa on aiempaa enemmän. ”Kun joskus 60-, 70- ja vielä 80-luvullakin katsoi televisiota, niin ikään kuin väkisin tuli katsottua siellä välissä uutis- ja ajankohtaisohjelmia. Nyt heillä, joita asiat eivät kiinnosta, on entistä parempi mahdollisuus aktiivisesti välttää kaikentyyppinen kontakti yhteiskunnallisen tiedon jakamiseen medioitten kautta.”
Arvio pitää tietyssä mielessä paikkansa. Nykyisin katsoja voi surffata vuosikauden ympäri kymmenillä viihdehöttöä sisältävillä tai suppeisiin kiinnostuksen kohteisiin keskittyvillä kanavilla ilman, että kertaakaan törmää uutis- tai ajankohtaisohjelmaan. Onko se valinnanvaran lisääntymistä, on toinen juttu.
Mutta tämä ilmiö ei selitä koko ongelmaa. Miksi kaikkia muita kuin ”päättävissä asemissa olevia” ihmisiä harhautetaan ja uinutetaan pois yhteiskunnallisista asioista ja ohjelmista viihdehöttöön. Ja kuka siitä hyötyy?
Ja miksi loputkin heistä yritetään karkottaa ns. yhteiskunnallisten ohjelmien parista pois tekemällä niistä tosiasioita peittelevää konsensushyminää tai tekemällä vaalikeskusteluista etuoikeutettujen puolueiden alttaripalveluksia.
ERKKI SUSI
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!
