EU:n ja Venäjän suhdekriisi

Alkuperäinen kirjoittaja: Tiedonantaja nro 20/2007.

Euroopan unioni ja Venäjä kokoontuvat huippukokoukseensa Samarassa kriisitunnelmissa. Sanotaan, että unionin ja Venäjän suhteet ovat lähestulkoon jäissä. Tämä on kuitenkin vain puolitotuus.

Todellisuudessa suhdekriisin taustalla on Yhdysvaltojen Bushin hallinnon kaudella harjoittama Venäjän vastainen politiikka. Tässä USA on käyttänyt ja käyttää hyväksi käsikassaroitaan Natoa sekä ”uudeksi Euroopaksi” nimitettyjä itäisen Euroopan EU-maita. Näin USA on onnistunut sotkemaan myös koko unionin suhteet Venäjään.

Kriisin juuret ulottuvat melko kauas menneisyyteen. USA:n suurena strategiana on Venäjän saartaminen USA:n ja Naton sotilastukikohdilla, Venäjän ja koko Euraasian luonnonvarojen saaminen lännen hallintaan ja viime kädessä Venäjän hajottaminen. Tässä tarkoituksessa USA ja Nato ovat pyrkineet tunkeutumaan Venäjän rajoille entisen Neuvostoliiton alueella, vakiinnuttamaan sotilaallisen läsnäolonsa tällä alueella, organisoimaan eri värisiä ”vallankumouksia”, kaappaamaan mm. Jukos-operaation avulla määräävään aseman Venäjän öljy- ja kaasukentillä, rakentamaan Venäjän ohittavia öljy- ja kaasuputkireittejä sekä pystyttämään ohjuskilpijärjestelmänsä lähelle Venäjän rajoja. Tästä kaikesta on olemassa yllin kyllin tosiasia-aineistoa.

Osana tätä suurta strategiaa on poliittinen ja psykologinen sodankäynti yllättäen itsenäiseksi ryhtynyttä Putinin hallintoa kohtaan. Sen keskiössä ovat syytökset ihmisoikeuksien, kansalaisvapauksien ja demokratian tukahduttamisesta Venäjällä. Arvosteluun on toki aihettakin, mutta huolella näiden asioiden tilasta ei ole mitään tekemistä tämän sodankäynnin todellisten tavoitteiden kanssa.

Tämä sodankäynti aloitettiin jo kauan sitten, mutta täyteen roihuun sen tuikattiin sen jälkeen kun Jukosin omistaja Mihail Hodorkovski pidätettiin ja vangittiin lokakuussa 2003 ja Putinin hallinto romutti yhdysvaltalaisten ja Hodorkovskin yrityksen suorittaa Jukosin avulla vuosituhannen energiakaappaus Venäjällä Viime vuonna panoksia kovennettiin radikaalisti muun muassa Anna Politkovskajan ja Aleksandr Litvinenkon murhia hyväksi käyttäen. Tämän kevään näyttävin provokaatio on ollut Tallinnan patsasjupakka.

Suurin osa Putinin hallinnon ”suhteita kärjistävistä” toimista on ollut reagointia Bushin hallinnon ja sen eurooppalaisten apurien politiikalle: takkuilu energiatoimituksissa, puolalaislihan tuontikielto, jyrkkä ja osin tahditonkin reagointi patsaskiistassa ja monet muut. Sen sijaan ohjuskilpihanke ja Kosovon kysymys ovat isoja ja vaarallisia asioita sinälläänkin.

Juuri ennen Samaran huippukokousta Venäjä sai uuden torjuntavoiton, kun se solmi sopimuksen kaasuputken rakentamisesta Turkmenistanin ja Kazakstanin kanssa. Näin Washingtonin pitkällä ollut suunnitelma kaasuputkireitistä ohi Venäjän putkiston meni myttyyn ja toinenkin suunnitelma Kaukasukselta Gdanskiin kulkevasta öljyputkesta kärsi pahan takaiskun.

Toivottavasti tämä tuoreinkin tapaus rohkaisee EU:ta tekemään peräeroa USA:n seikkailupolitiikkaan. Venäjän ja EU:n edut ovat pitkälti yhtenevät.

(ES)