Saatana saapuu Helsinkiin

Alkuperäinen kirjoittaja: Tiedonantaja nro 13/2007

Valtiotieteiden tohtori Johan Bäckman on suomalaisten tutkijoiden joukossa outo lintu. Hän uskaltaa olla monista asioista eri mieltä kuin ”virallinen” suomalainen historiankirjoitus. Tiedonantajan lukijat olivat hiljattain erikoisasemassa, kun heillä oli mahdollisuus lukea Bäckmanin kolmiosainen historia-artikkeli Suomi kärsii natsismin traumasta

Osin samaa aihetta sivuaa myös Bäckmanin uusi kirja Saatana saapuu Helsinkiin. Se on tosiasioihin perustuva dokumenttiromaani, niin kai sitä voisi luonnehtia, Anna Politkovskajan murhasta ja Suomesta. Luonnehdinta on liian lyhyt kun Bäckmanista puhutaan; kysymys on myös ”ruumiinryöstöstä”. Kuka tai ketkä halusivat tehdä politiikkaa vielä lämpimällä Politkovskajan ruumilla? Bäckman tekee kasapäin oivallisia kysymyksiä, vastaa useimpiin itse, joihinkin hakee muilta vastauksia, mutta uskaltaa jättää myös lukijan oivalluksille tilaa.

Saatana saapuu Helsinkiin sai jo ennen ilmestymistään huomiota, kun Matti Klinge, joka oli kirjoittanut kirjan alkuun oman suosituksensa, veti sen pois. Mikä oli tuen pois vetämisen todellinen syy?

Kirjan ilmestymisen jälkeen Ilta-Sanomat otsikoi 28.2. artikkelinsa Hautala masentui tutkijan syytöksistä. Hufvudstadsbladetin uutisdeskilläkin hermostuttiin; Nidskrift mot Heidi Hautala (suom. Pilkkakirjoitus Heidi Hautalaa vastaan) kirkui lehden otsikko 1.3. Kirjan saamaa julkisuutta voisi muuten kuvata parilla sanalla; kuoliaaksi vaiettu. Mikä teki mainiosta kirjasta näin tulenaran?

o o o

Toimittaja Anna Politkovskaja murhattiin Moskovassa 7. lokakuuta viime vuonna. Murhan jälkeen asiat lähtivät etenemään kuin suunnitellussa aikataulussa; Politkovskajan ruumis löydetiin kello 16.30 Moskovan aikaa, ja jo kello 17.07 Suomen aikaa Helsingin Sanomien verkkoliite raportoi asiasta.

Bäckman kertoo kirjassaan, että murhapäivän iltana helsinkiläisessä Elite-ravintolassa kokoontui outo joukko; Heidi Hautala, Jukka Mallinen, Tuva Korsström, Elisabeth Nordgren ja Mikael Storsjö sekä Arne Ruth.

Ainakin kuusi ensimmäistä kuuluvat Suomen PEN-järjestön voimahahmoihin. Storsjö puolestaan on tullut tunnetuksi Suomessa kielletystä Tshetshenia-sivustostaan, ja on muutamissa maissa joutunut viranomaisten hampaisiin toimintansa tähden. (Toim. huom: Omien sanojensa mukaan hän muutti aikoinaan pois Pohjan kunnasta sen tähden, että ”joka nurkalla kurkki kommunisteja.” Ulkoministeri Tuomiojakin on kutsunut hänen toimintaansa ”sananvapauden väärinkäytöksi”.

Heidi Hautalan kokoon kutsuma joukko on kuin ristiretkellä, se suunnittelee mahtavia mielenosoituksia Helsinkiin Politkovskajan muistoksi. Johan Bäckman epäilee kokousta seuranneen kynttilämielenosoituksen olleen Suomen PEN-klubin masinoima Heidi Hautalan vaalitilaisuus. Muistotilaisuuden paikan valinta kertoo sen kohdistuneen Venäjän valtioon. Tunnelma Tehtaankadulla oli kuin AKS:n soihtukulkueessa 1931. Vertaus on varsin osuva.

o o o

Bäckmanin kirja ei ole pelkästään kuvaus Anna Politkovskajan murhasta, Heidi Hautalasta ja Suomen PENin ympärillä hääräävästä aktivistijoukosta, se on myös tarkoin dokumentoitu kertomus suomalaisesta ryssävihasta, joka on voinut enemmän kuin hyvin viime vuosikymmenten aikana, ehkä lyhyttä sodanjälkeistä aikaa lukuun ottamatta.

Venäläisviha on kuin poltettu suomalaiseen sieluun, tuntuu Bäckman sanovan, ja osoittaa lukuisin esimerkein kuinka se oli mahdollista saada kuumaan roihuun Anna Politkovskajan kuoleman kautta. Politkovskajan ruumis oli ja on ase Venäjää ja Putinia vastaan käytävässä kamppailussa, vihapropagandassa, jonka tuottamiseen osallistuvat innolla monet Suomen PENin aktiivit, valtamedia, tutkijat ja poliitikot.

Mutta kun Bäckman kirjoittaa venäläisiin ja Putiniin kohdistuvasta vihasta, voi syystä kysyä, eikö samalla ole kyse myös vihasta kommunismia kohtaan? Jos se vielä kerran nousee, jos viimeinen kommunisti ei olekaan kuollut.

Bäckmanin kirjalla on erittäin suuri dokumentaarinen merkitys. Bäckman oikoo monia väärinkäsityksiä, niin kuin senkin että Anna Politkovskaja ei lopulta ollutkaan niin kovin venäläinen toimittaja. Hän kun sattui olemaan Yhdysvaltain kansalainen, kuollessaankin.(Sic!)

Suomalaisessa ”sotapropagandassa” on myös esitetty hänen edustamansa media Novaja Gazeta sensuurin kourissa kärvistelevänä pienilevikkisenä lehtenä, totuuden torvena. Tosiasiassa sen levikki on 600 000 ja se on Venäjän suurimpia. Bäckmanin katsaus venäläisen lehdistön tilaan kertoo myös varsin monipuolisesta lehtitarjonnasta, lehtiä ilmestyy kymmeniä tuhansia, jopa Karjalassa ilmestyy kaksi suomenkielistä lehteä.

Entä kamppaileeko Venäjän lehdistö sensuurin kourissa? Bäckman kertoo äärettömän suuresta sananvapaudesta, niin suuresta, että tavallinen kansa on jo kyllästynyt lehdistön älyttömiin paljastuksiin, joilla ei tunnu olevan mitään totuusarvoa. Venäjällä saa kirjoittaa mitä vaan. Siksi television merkitys onkin noussut sanomalehdistöä suuremmaksi. Paikallisia televisiokanaviakin on noin 1 200.

Rikollisuutta Venäjällä tutkinut Bäckman arvioi, että maassa on vuosina 1992–2001 tehty yli 5 000 palkkamurhaa. Politkovskajan kuolema on varmasti hirvittävä, mutta se on vain pieni tilkkanen tämän verivirran mysteerissä.

o o o

Saatana saapuu Helsinkiin on taitavan kirjoittajan tuotos. Se iskee vihanlietsojia heidän omilla aseillaan; kyse on sananvapaudesta. Siitä mistä malliset, hautalat, storsjöt, nordgrenit ja kumppanit niin kovin pitävät huolta. Kirjoitustyyli on paikoin kovin politkovskajamainen, olkoonkin, että Bäckmanin tekstillä on laajempia ulottuvuuksia. Kirjallisuuden harrastajat voivat mielessään pohtia mitä yhtäläisyyttä sillä on Bulgakovin teokseen Saatana saapuu Moskovaan, jonka alkukielisellä nimellä ei tainnut olla kovinkaan paljoa tekemistä suomenkielisen kanssa.

Kirja on paikoin rakennettu kuin paraskin dekkari, välillä tyylilaji muuttuu dokumentaariseksi, suorastaan tiedemiesmäiseksi. Kaiken yllä leijuu veijariromaanin perintö; vihanlietsojien joukko joutuu naurunalaiseksi, omassa sapessaan tiriseväksi sotkuksi. Mutta kirja on samalla myös varoitus; kirjan luettuaan alkaa kylmätä, mitä siitä seuraa jos vihanlietsonta vielä saa jatkua? Entä kuka tai ketkä lopulta pitävät ison propagandapelin lankoja käsissään. Millaiselle sylttytehtaalle sappisen sotkun tutkiminen lopulta johtaa?

Bäckman muistuttaa parissa kohden kirjaansa hautaloiden ja kumppaneiden ”stalinistitaustoista”. Tarkista, tarkista ja vielä kerran tarkista, kuuluu journalistin pyhä ohje. Tuskinpa Heidi Hautalakaan sentään koskaan on ollut Suomen kommunistisen puolueen jäsen, ei vanhan eikä uudenkaan aikana. Tokkopa olisi koskaan mukaan päässytkään, epäilee…

ARTO TUOMINEN

Johan Bäckman: Saatana saapuu Helsinkiin. Anna Politkovskajan murha ja Suomi.

Russia Advisory Group Oy 2007, sivuja 176.