Eliitti loi rakenteet ja ohjaa julkisuuden suunnan
Eino Leino tiivisti eliitin ja kansan välisen traagisen suhteen Tuomas Vitikassa (1906) näin: ”Kansa seisoi loitompana korven rajassa, maalauksellisena, ikään kuin taitavan teatterijohtajan kädellä järjestettynä statistiryhmänä, sillä aikaa kun maan sivistynyt sääty ylioppilaineen (niitä oli jo naisiakin), maistereineen, tohtoreineen, opettajineen, lomakursseineen, isänmaalisine suurmiehineen ja kansallisine kulttuurimuistoineen etualalla teutaroitsi, deklamoitsi, ojenteli käsiään, osoitti vuoroin vettä vuoroin rantaa ja lauloi paljastetuin päin Runebergin Maamme -laulua.”
Nykyään tuohon syrjästä katsovan kansan joukkoon ovat joutuneet myös monet akateemiset pätkätyöläiset. Kun päätöksiä tehdään, kansa seisoo edelleen loitommalla. Tärkeät päätökset valmistellaan salassa eliitin sisäpiireissä, neuvotellaan ”hyvä veli” -verkostoissa, ja media kertoo tulokset kansalle. Poikkeavat näkemykset – usein kansan enemmistön – vaietaan kuoliaaksi. Kansalaisten ja päättäjien välinen kuilu syvenee ja epäluottamus kasvaa. Miksi mikään ei ole muuttunut?
Turun yliopiston viestinnän professori Hannu Niemisen mukaan kysymys on Suomen julkisuusinstituutioiden rakenteellisista ongelmista, joihin voidaan vaikuttaa vain rakenteita muuttamalla. Nieminen analysoi kirjassaan ”Kansa seisoi loitommalla. Kansallisen julkisuuden rakentuminen Suomessa 1809-1917” poliittista järjestelmää ja sen valtasuhteisiin liittyviä autoritäärisiä piirteitä.
Niemisen mukaan suomalaisen julkisuuden luonnetta ja toimintatapaa voidaan selittää kansallisten julkisuusinstituutioiden syntyhistorian kautta. Keskeiset kansallista julkisuutta luovat ja ylläpitävät instituutiot – sanoma- ja aikakauslehdistö, kirjallisuus, koululaitos, kulttuuri-instituutiot sekä yhdistystoiminta – syntyivät Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolla silloisten yhteiskunnallisten valtasuhteiden oloissa. Ne syntyivät osana kansallista projektia, jolla luotiin käsitys yhtenäisestä kansasta ja kansakunnasta. Kun työväestö tuli mukaan julkiseen elämään ja työväenlehdistö syntyi, rakenteet olivat jo valmiina.
Niemisen mukaan syntyvaiheessa vallinneet valtasuhteet muodostuivat julkisuusinstituutioiden pysyviksi ja niiden toimintaa ehdollistaviksi rakennetekijöiksi. Tällä on vaikutusta julkisuudessa käsiteltyjen aiheiden ja niistä esitettyjen näkökulmien valikoitumiseen, julkisuudessa esiintyvien henkilöiden rekrytoitumiseen sekä julkiselle keskustelulle annettuun merkitykseen politiikassa ja kulttuurissa.
o o o
Nieminen jakaa julkisuuden kolmeen osa-alueeseen, arki-, mediavälitteiseen ja sisäpiirijulkisuuteen. Arkijulkisuus on osa jokapäiväistä elämäämme, tuotamme sitä itsellemme kaiken aikaa, tapaamisissa, keskusteluissa, kotona, kaupassa, metrossa, missä vain liikumme ja kohtaamme ihmisiä. Arkijulkisuuden kautta vahvistamme myös omaa identiteettiämme. Media tarjoilee päivittäin loputtoman määrän aiheita arkijulkisuudelle. Sitä kautta saamme yhteiset keskustelun ja pohdinnan aiheet, olemme osa yhteisöllisyyttä.
Sisäpiirijulkisuudet ovat yhteisöjen sisäisiä, usein suljettuja ja salaisia verkostoja, joiden olemassaolosta ulkopuolisilla ei ole tietoa. Eliitin sisäpiirit operoivat samanaikaisesti kaikilla mediajulkisuuden areenoilla. Esimerkiksi ympäristöpolitiikasta päättävät tahot ovat läheisesti tekemisissä teollisuuden, kaupan ja finanssipolitiikan päättäjien kanssa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka taas kiinnostaa poliitikkoja, sotilaita, diplomaatteja mutta myös laajasti teollisuuden ja ulkomaankaupan johtoa.
Kun laajempi suomenkielinen kansallinen liike ja julkisuus alkoivat kehittyä 1800-luvun puolenvälin jälkeen, ruotsinkielinen eliitti oli jo luonut kansallisen kulttuurin perustan. Tämän jälkeen kamppailu koski vain vallankäyttöä.
Niemisen mukaan julkisuusinstituutioiden tehtävä oli tuottaa uuden moraalisen järjestyksen oloissa sääty-yhteiskunnan sosiaalisia suhteita vastaava ”kansalaisyhteiskunta”. Tämän ytimestä löytyi pyrkimys uudistaa vanhan yhteiskunnan perustana ollut patriarkaalinen moraalinen järjestys uusissa diskursiivisissa muodoissa, näennäisesti avoimena, mutta rakenteiltaan ennalta ehdollistettuna.
Niemisen kuvaama asetelma on vuosien kuluessa vain vahvistunut. Pietarin tilalle on kuitenkin vaihtunut Bryssel ja keisarin tilalle kasvoton EU-byrokratia.
o o o
Nieminen rajaa tutkimuksensa ulkopuolelle työväenliikkeen lehdistöineen. Työväenlehdistö oli kuitenkin merkittävä yhteiskunnallinen foorumi jo 1900-luvun alkupuolella. Työväenlehdistö laajeni nopeasti heti suurlakon jälkeen, ja viisi vuotta myöhemmin eri puolille maata perustettuja työväenlehtiä oli jo 19, ja niiden asiamies- ja kirjeenvaihtajaverkosto ylsi koko maahan. Suurimmillaan niiden painosmäärät olivat vuonna 1916, jolloin yhteenlaskettu levikki ylsi jo 170 000:nen paremmalle puolelle.
Viranomaiset eivät päästäneet työväenlehtiä helpolla. Ennakkosensuurin poistumisen jälkeen ankarimmat sananvapauteen liittyvät painostustoimenpiteet kohdistuivat juuri työväenlehtiä ja niiden toimittajia vastaan.
Verrattaessa median nykyistä ja sadan vuoden takaista tilannetta moni asia on rajusti muuttunut. Puoluelehdistön asema on romahtanut ja median omistajuus on keskittynyt. Työväenlehtien osalta tilanne on nykyään heikompi kuin sata vuotta sitten. Kuinka työväenlehdistö sopeutettiin ja sopeutui valtajulkisuuden rakenteisiin vuoden 1917 jälkeen? Siinä olisi oiva aihe omalle tutkimukselle.
ANNELI FORSS
* Hannu Nieminen. Kansa seisoi loitompana. Kansallisen julkisuuden rakentuminen Suomessa 1809-1917. Vastapaino Tampere 2006.
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!
