KAPEAHARTEINEN MIES: Itku silmässä, suru puserossa
Aurinko paistoi, valkoiset hanget häikäisivät, joskus lumisateetkin yllättivät. Kaikkialla maailmassa seurattiin kansojen kamppailua 84 urheilulajin kullasta ja kunniasta Torinon olympialaisissa talvikisoissa. Pohjois-Italiassa vallitsi olympiarauha.
Paitsi Itävallan joukkueen olympiakylässä. Siellä poliisi penkoi urheilijoiden tavaroita ja kuljetti heidät kuulusteluihin kiellettyjen aineitten hallussapidosta.
Se oli vain muistutus todellisuudesta.
Onneksi me emme saaneet kurkistaa kulissien taakse. Siellä häärivät kymmenettuhannet poliisit ja sotilaat kaduilla ja maastossa, hävittäjät ja tutkakoneet taivaalla ja myös ohjuspatterit olivat valmiustilassa.
Puuttuivat vain Suomen nopean toiminnan joukot. Tai polvet koukussa hiipivät miehet, mikäli tv-mainoskuvaa on uskominen.
Maailma on niin epävakaa.
* * *
Ja pieni Suomikin pärjäsi kisoissa loistavasti. Ei tullut ihan 12 mitalia, mutta yhdeksän sentään. Kaksi yli sen mitä Kapeaharteinen piti hyvänä suorituksena. Se oli pieneltä maalta loistava suoritus.
Mutta miksi kukaan ei hymyillyt?
Pienellä maalla on omat kompleksinsa. Pitäisi aina näyttää paremmalta kuin onkaan.
Tai paremmalta mihin on edellytyksiä.
Onko koskaan nähty myrtyneempiä ilmeitä kuin Markku Uusipaavalniemen hopeaa voittaneiden curling-miesten ja Saku Koivun kiekkojoukkueen naamoilla loppuottelun jälkeen ja mitalien jakotilanteessa?
Pojat eivät voittaneet hopeaa, vaan hävisivät sen! Ajatelkaa minkä loistavan tilaisuuden Suomi tässä menettikään? Miten monta miljardia ihmistä maailmalla näki nuo Suomi-pojat. Ei hymyä ainoankaan huulessa!
Jopa liukukivi-ottelussa pronssin ”hävinneet” jenkit olivat tosi iloisina palkintojen jaossa. Valkoiset tai valkaistut tai kuorrutetut hampaat suorastaan loistivat.
* * *
On tietysti totta, että kullan puuttuminen jäi kaihertamaan.
Mutta miten Suomesta voisi nousta kullan tavoittelijoita? Kyllä lahjakkuuksia löytyy. Mutta urheilujohtajat ovat saaneet koko järjestökenttämme tehottomuuden tilaan. Asioitten hoitajat ovat ilmeisesti surkeita diletantteja, kökkäpoikia ja -tyttöjä.
Onhan se kauheata, että kansan eniten arvostamissa lajeissa, mäkihypyssä ja hiihdossa ei saavutettu kultaa. Lätkäpojille sentään voi jotenkin antaa anteeksi, hehän olivat pääosaltaan ulkosuomalaisia. Ammattimiehiä.
Todistivat muuten valmentaja Alpo Suhosen teorian oikeaksi, että joskus myös pelaajat itse voivat ottaa vastuun. Jättivät päävalmentaja Erkka Westerlundin kuin sivustakatsojaksi.
* * *
Vai olisiko syyllinen löydettävissä median piiristä? Likimain kaikki lehtien ja sähköisten viestinten etukäteen mainostamat ”kullankaivajat” epäonnistuivat. Janne Ahonen, Hannu Manninen, Kalle Palander, Virpi Kuitunen ja kumppanit. Sirkuslautailijoista puhumattakaan.
Oliko väärin pitää heistä niin kauheata haloota? Ehkä se on sitä pienen maan kompleksia, kun luullaan enemmän kuin ollaankaan.
Surkein näytelmä oli kuitenkin kiekkoliiton Kalervo Kummolan jengin kauppatorille yöllä organisoima juhlava vastaanottoseremonia. Siinäkin oli samaa ylilyönnin makua.
Kun hopeansa itku silmässä, suru puserossa vastaanottanut loppuun ajettu lätkäporukka rahdataan Torinosta ison käskijän komentamana Helsingin kauppatorille, jonne saavutaan klo 03 yöllä, ovat vitsit vähissä. Yhtä vähissä kuin parituhantisella pakkasessa värjöttelevällä yleisölläkin.
* * *
Niinpä niin. Mutta miten naapurimme Ruotsi pystyi kaappaamaan 7 kultaa, 2 hopeaa ja 5 pronssia?
Piditkö lukemastasi?
Auta Tiedonantajaa julkaisemaan jatkossakin ja tue Tiedonantajaa lahjoituksella tai tilaa lehti!
