Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

USA:n johdon virallisissa Irak-selityksissä ei ole alun alkaenkaan
ollut järkeä. Vielä vähemmän sitä on nyt,
kun USA:lle ei näytä kelpaavan YK:n asetarkastajien pääsy
Irakiin ja kun se yrittää sanella YK:n turvallisuusneuvostolle
uutta päätöstä, joka avaisi sille paremmat mahdollisuudet
hyökkäykseen. Palaset eivät loksahda kohdalleen, jotain on
kateissa.

Viime aikoina on käynytkin yhä selvemmäksi, ettei USA:n
hyökkäysaikeissa ole kyse Irakista eikä Saddam Husseinista,
ei joukkotuhoaseista, asetarkastuksista, terrorismista eikä YK:n päätöslauselmista.

Valmisteltavassa sodassa on kyse USA:n globaalia herruutta ja energiavarojen
hallintaa koskevan suunnitelman toteuttamisesta, suunnitelman, jota on laadittu
jo yli kymmenen vuoden ajan. Kun tämä ymmärretään,
Irak-hankkeeseen liittyvät mysteerit ratkeavat itsestään.

Esimerkiksi se, miksi Bushin hallinto näyttää suhtautuvan
niin huolettomasti omaan poistumisstrategiaansa Irakista Saddamin kukistumisen
jälkeen. Tarkoitus ei ole poistua lainkaan. Vallattuaan Irakin USA:lla
on tarkoitus pystyttää sinne pysyviä sotilastukikohtia, joiden
avulla hallita tehokkaammin Lähi-itää, myös naapurimaa
Irania.

Kuten myös se, miksi Bushin hallinto on hylännyt Irakiin sovelletun
valvonta- ja ehkäisypolitiikan. Siksi, että sellainen politiikka
ei sallisi USA:n vallan laajentamista. Sellainen politiikka ei riitä
imperiumille, imperiumille on tyypillistä valloituspolitiikka.

USA:n globaalin herruuden ja Pax Americanan pystyttämiseen tähtäävän
suunnitelman takana on joukko vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla
on nyt avainasemat Bushin hallinnossa.

Syyskuun 20. päivänä julkisuuteen tullut asiakirja, ”Kansallisen
turvallisuuden strategia”, merkitsee selvää poikkeamista
aiemmista julkilausutuista tavoitteista. Siinä on hahmoteltu USA:n
uusi aggressiivinen ulko- ja sotilaspolitiikka, oppi ennaltaehkäisevistä
iskuista ja ”amerikkalainen internationalismi”, jolla tarkoitetaan
piittaamattomuutta kansainvälisestä mielipiteestä, mikäli
USA:n edut niin vaativat. ”Paras puolustus on hyvä hyökkäys”,
asiakirjassa sanotaan.

Asiakirja perustuu USA:n pysyvään, kansainvälisistä
sopimuksista piittaamattomaan sotilaalliseen ja taloudelliseen herruuteen
maapallon kaikilla alueilla. Siinä visioidaan USA:n globaalin sotilaallisen
läsnäolon voimakasta laajentamista. ”USA tulee tarvitsemaan
tukikohtia ja läntisessä Euroopassa ja koillisessa Aasiassa ja
niiden ulkopuolella samoin kuin tilapäisiä järjestelyjä
USA:n joukkojen kaukosijoittamiselle”, dokumentissa varoitetaan.

Asiakirjan toistuvat viittaukset terrorismiin ovat harhaanjohtavia, sillä
uuden kansallisen turvallisuusstrategian laatiminen ei alkanut syyskuun
11. päivän jälkeen, vaan jo ennen sitä. Asiakirjan esikuvana,
jopa kieleltään, voidaan pitää uuskonservatiivisen The
Project for the New American Century -nimisen aivoriihen syyskuussa 2000,
siis jo ennen George W. Bushin presidentiksi valintaa hänen lähipiirilleen
laatimaa raporttia. ” Jo paljon sitä ennen, George Bush Seniorin
kaudella vuonna 1992 puolustusministeriössä laadittiin vastaavan
tyyppinen asiakirja, joka sai kuitenkin osakseen niin paljon arvostelua,
että se haudattiin.

”Koskaan historiassa Amerikan edut ja ihanteet eivät ole vaikuttaneet
yhtä paljon kansainväliseen turvallisuusjärjestykseen”,
sanottiin vuoden 2000 raportissa. ”Tämän alkavan vuosisadan
haaste on suojella ja vahvistaa tätä ’Amerikkalaista rauhaa’.”

Tuo vuoden 2000 raportti on kauttaaltaan kuin Bushin nykyisen politiikan
ohjekirja. Bushin hallinto on yrittänyt toteuttaa useimmat sen suosituksista.
Raportti esimerkiksi vaati ABM-sopimuksen romuttamista ja sitoutumista tähtien
sota -suunnitelmaan. Bushin hallinto on omaksunut tämän linjan.
Raportti suositteli, että maailmanlaajuisen Pax Americanan vahvistamiseksi
USA:n tulisi kasvattaa sotilasmenojen osuutta bkt:stä kolmesta 3,8
prosenttiin. Bushin hallinnon puolustusbudjetti ensi vuodelle on lähes
täsmälleen tuo 3,8 prosenttia. Samoin on tapahtunut raportin muiden,
asejärjestelmiä koskevien suositusten osalta.

Raportissa myös mainittiin nimeltä Iran, Irak ja Pohjois-Korea
ensisijaisina lyhyen aikavälin kohteina paljon ennen kuin Bush nimesi
maat ”pahan akseliksi” Ja paljon ennen kuin Bush alkoi vaatia
Irakin ”hallinnon vaihtamista” raportissa arvosteltiin sitä,
että Pentagonin tähänastisissa sotasuunnitelmissa Irakia
ja Pohjois-Koreaa vastaan ei ole varauduttu tarvittavaan voimakäyttöön
”näiden hallintojen poistamiseksi vallasta”.

Jotta mikään maa ei uskaltaisi uhmata USA:ta raportissa suositeltiin
USA:n sotilaallisen läsnäolon levittämistä paljon laajemmalle
kuin niihin vajaaseen 130 maahan, joihin USA:n joukkoja on jo sijoitettuna.
Raportin mukaan USA tarvitsee pysyviä tukikohtia Lähi-idässä,
Kaakkois-Euroopassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Kaakkois-Aasiassa maissa,
joissa niitä ei vielä ole. Syyskuun 11. päivän jälkeen
Bushin hallinto on jo sijoittanut joukkojaan Georgiaan, Keski-Aasian valtioihin
ja Filippiineille.

Kun sormi osoittaa kuuhun, vain hölmö tuijottaa sormea, kuuluu
vanha sanonta. Kun tosiasiat osoittavat USA:n kaavaileman Irakin sotaretken
todelliset syyt ja tavoitteet, ei kannata tuijottaa silmiään sokeiksi
niihin tekosyihin, joilla sotaa kaupitellaan. (ES)

EU antoi USA:lle periksi kiistassa kansainvälisestä rikostuomioistuimesta
ICC:stä. EU:n ulkoministerit päättivät myöntää
USA:n sotilaille ja diplomaateille erivapauden tuomiovallasta. ”Kompromissin”
mukaan EU:n jäsenmaat eivät voi solmia USA:n kanssa kahdenvälistä
sopimusta, joka takaisi amerikkalaisten syytesuojan. Sopimus syytetyn luovuttamisesta
voidaan kuitenkin tehdä, jos USA lupautuu antamaan syytetyn amerikkalaiseen
tuomioistuimeen.

”Kompromissista” huolimatta ei ole epäilystäkään,
että EU:n päätös vahingoittaa ICC:n asemaa ja uskottavuutta
jo ennen kuin se on ehtinyt aloittaa työnsä. ICC:n perustamissopimuksen
perusidea oli luoda universaalisti kunnioitettu foorumi, jossa vakavimmat
kansainvälisen lain rikkomukset voitaisiin puolueettomasti ja riippumattomasti
käsitellä. Suostumalla tekemään poikkeuksen EU on torpedoinut
tämän periaatteen. Ja vaatimalla, että näin pitää
tehdä, Bushin hallinto on jälleen kerran osoittanut halveksuntansa
kansainvälisen yhteisön tasa-arvoista ja demokraattisesti sovittua
yhteistä toimintaa kohtaan.

Sovitteluratkaisun sanamuodot ovat sellaiset, että se saattaa rohkaista
joitakin maita myöntämään syytesuojan amerikkalaisille.
USA:han on ankarasti painostanut uusia Nato-maita ja Nato ehdokasmaita hyväksymään
kahdenväliset sopimukset ja epäilemättä jatkaa painostusta.
Ei ole myöskään mitään takeita, että USA hyväksyy
EU:n tarjouksen, se voi vaatia enemmän. Se tuskin olisi yllätys,
sillä pohjimmiltaan USA:n tavoitteet ovat poliittiset, eivät juridiset.

ICC:lle aiheutetusta vahingosta on USA:n ohella syytettävä
myös EU:ta. EU:n ei olisi pitänyt mennä polvilleen. Sen ei
olisi pitänyt kuunnella Britanniaa, joka USA:ta myötäillen
painosti muita jäsenmaita. ”Kompromissi” kertoo paljon EU:sta.
(ES)