Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

”Olen yhdistäjä, en jakaja” sanoi George W. Bush
käydessään presidentinvaalikampanjaansa. Yhdessä mielessä
hän osui oikeaan. Hän on onnistunut yhdistämään
koko maailman itseään ja valmistelemaansa sotaa vastaan.

Johannesburgista New Yorkiin, Tasmaniasta Belfastiin, Etelämantereelta
Reykjavikiin miljoonat ihmiset osoittivat viime viikonvaihteessa ”ennaltaehkäisevästi”
mieltään Irakin vastaisen hyökkäyssodan estämiseksi.
Suomessakin mielenosoitukset olivat suurimmat pitkiin aikoihin. Kyse oli
maailmanhistorian laajimmasta protestista.

Viikonvaihde oli historiallinen, toivon mukaan jopa historian käännekohta.
Kaikkialla oli aistittavissa, että tavalliset ihmiset haluavat ilmaista
mielipiteensä ihmiskunnan kohtalonkysymyksestä, sodan ja rauhan
kysymyksestä, siirtää asioiden ratkaisemisen kabineteista
kaduille, riistää sodanvalmistelijoilta ja heidän myötäilijöiltään
mandaatin.

Valtavat mielenosoitukset täydensivät sitä mitä mielipidetutkimukset
ovat kertoneet. Kansat eivät halua sotaa eivätkä luota hyökkäyksen
valmistelijoiden puheisiin. Eri maiden hallitusten kannoilla on merkitystä,
mutta paljon tärkeämpää on kansojen mielipide. Niiden
valossa sodan valmistelijat ovat yksin ja eristettyjä. Bushin hallinto
on riemuinnut siitä, että ”uuden Euroopan” vasallihallitukset
ovat ryhmittyneet sen tueksi. Mutta näissäkin maissa väestön
enemmistö on sotaa vastaan.

Vaara ei kuitenkaan ole ohi, kaikkea muuta. Kuten tiedetään,
Irakin vastaisen sodan suunnitelmia alettiin Washingtonissa valmistella
jo ennen Bushin presidenttikauden alkamista ja vuoden 2001 syyskuun 11.
päivän terrori-iskuja. Eikä hyökkäyssuunnitelmilla
ole mitään tekemistä Irakin väitettyjen joukkotuhoaseiden
ja asetarkastusten saati terrorismin torjunnan kanssa. Näillä
seikoilla on vain tekosyiden asema. Kyse on Irakin öljyvarojen haltuun
ottamisesta, koko Lähi-idän poliittisesta uudelleen muotoilusta,
Israelin alueellisen hegemonian vahvistamisesta ja USA:n maailmanherruudesta.

Hyökkäyssuunnitelmien täytäntöön panoa
ovat viivyttäneet ennen kaikkea kansojen vastarinta ja sen vaikutus
monien maiden hallitusten asenteisiin, USA:n johdossa vallinneet erimielisyydet
eri hyökkäysvaihtoehdoista ja YK-tien käyttämisestä
tai unilateralismista sekä joukkojen keskittämisen vaatima aika.
Nyt joukot on lähestulkoon keskitetty ja eletään kriittisiä
hetkiä. USA ja Britannia yrittänevät pian ajaa YK:n turvallisuusneuvostossa
läpi päätöslauselman, jonka ne voisivat tulkita valtuutukseksi
hyökkäykselle. Tai ne voivat toimia ilman sitä. Provokaatiokin
on mahdollinen.

On siis jatkettava ja voimistettava sodanvastaista toimintaa. Tähän
saakka on voitettu. Lopullinen voitto on vielä saavuttamatta. Se voidaan
yhdessä toimien saavuttaa. (ES)

Oikeistopiirit eri puolilla maailmaa vertaavat Irak-hyökkäystä
vastustavia hallituksia ja kansoja niihin lännen poliitikkoihin, jotka
1930-luvulla harjoittivat myönnytys- ja tyynnyttelypolitiikkaa Adolf
Hitleriä ja fasismia kohtaan. Euroopassakin on toisteltu Donald Rumsfeldin
kaltaisten USA:n haukkojen väitteitä, joiden mukaan miljoonat
kuolivat 1940-luvulla, koska jotkin maat olivat ajatelleet, ettei Hitlerin
tavoitteista ollut ”riittävästi todisteita”.

Tarkoitus on selvä: Saddam Hussein on muka aikamme Hitler. Irakin
hallinto on verrattavissa natseihin, koska molemmat ovat ”kaasuttaneet
rodullisia ja poliittisia vihollisiaan”. Ja ne jotka eivät kannata
sotilaallisen voiman käyttöä häntä vastaan, syyllistyvät
”anteeksiantamattomaan petokseen”. Sormi osoittaa muun muassa
Ranskaa ja Saksaa. Ja petturuus kohdistuu paitsi maailmaan myös USA:han,
”jota ilman ei olisi voitettu toista maailmansotaa.”.

Kyse on yrityksestä kirjoittaa uudelleen 1900-luvun Euroopan historia
hyökkäyssodan oikeuttamiseksi.

Saddamin Irakin ja Natsi-Saksan rinnastaminen on naurettavaa. 1930-luvun
lopulla Natsi-Saksa oli maailman toiseksi suurin teollisuusvaltio, jolla
oli mitä voimakkain sotilaallinen koneisto. Se julisti avoimesti rotuoppia
ja alueellisen laajentumisen ideologiaa, oli jo aloittanut vieraiden maiden
valloittamisen ja muodosti välittömän uhan naapureilleen.
Se valmistautui orjuuttamaan suurimman osan Eurooppaa ja aloittamaan tehdasmaisen
kansanmurhan.

Irak sitä vastoin on rikki revitty kehitysmaa, jolla on yksinkertainen
tavaratalous ja tuhottu infrastruktuuri, joka ei edes valvo koko omaa aluettaan
ja joka ei ole yli kymmeneen vuoteen muodostanut mitään uhkaa
naapureilleen, USA:sta puhumattakaan. Sen asevoimat ovat rajusti heikentyneet
ja joutuvat nyt kohtaamaan maailmanhistorian vahvimman sotilaallisen voiman.
Yritys rinnastaa Irakin kaasuhyökkäykset kurdeja ja iranilaisia
vastaan natsien holokaustiin on suhteeton, parempi rinnastuskohde olisivat
brittien suorittamat Irakin kurdien kaasutukset 1920-luvulla tai USA:n harjoittama
kemiallisten aseiden käyttö Vietnamissa.

Tyynnyttely on sitä paitsi harhaanjohtava nimitys Britannian ja
Ranskan 1930-luvulla harjoittamalle politiikalle. Kyse oli yrityksestä
miellyttää Saksaa ja mukautua natsilaajentumiseen. Konservatiivisen
eliitin ytimessä oli saksalaismielinen viides kolonna, joka lämpeni
Hitlerin sotaisalle antikommunismille ja koetti kannustaa häntä
suuntaamaan aggressionsa Neuvostoliittoa vastaan. Neville Chamberlain jopa
toivoi liittoa Natsi-Saksan kanssa.

Tässä ei ole vähäistäkään analogiaa
nykyisten pyrkimysten kanssa estää provosoimaton hyökkäys
pakotteiden näännyttämää Irakia vastaan. Eikä
kukaan 1930-luvun myönnytyspolitiikan vastustajista tietenkään
kannattanut ennaltaehkäisevää sotaa Natsi-Saksaa vastaan,
vaan sen patoamista ja itsepuolustusta.

Aivan yhtä järjetön on nykyisten sodan kannattajien väite,
että USA pelasti Euroopan natsismilta – ollenkaan vähättelemättä
amerikkalaisten sotilaiden sankaruutta. Neuvostoliitto menetti toisessa
maailmasodassa 20 miljoonaa ihmistä, kantoi Euroopan taisteluista päävastuun
ja ”repi suolet ulos natsien sotakoneistolta”, kuten Winston Churchill
asian ilmaisi.

USA:n hyökkäyksen vastustajien rinnastaminen 1930-luvun tyynnyttelijöihin
on yksinkertaisesti naurettava. Sitä vastoin tyynnyttelynä – joko
siinä mielessä missä se esiintyi 1930-luvulla tai vähemmän
rumassa mielessä – voidaan pitää monien nykyisten hallitusten
ja poliittisten tahojen suhtautumista Bushin hallintoon. Vahvaa ja potentiaalisesti
vaarallista valtiota yritetään rauhoitella ja saada toimimaan
YK:n puitteissa samalla kun sen kanssa ollaan hyvää pataa, sen
perustelut otetaan todesta, sen propagandalauluja lauletaan ja sille halutaan
olla solidaarisia. Tähän joukkoon Paavo Lipposen hallitus ja maamme
poliittinen eliittikin näyttävät kuuluvan. (ES)