Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Tiekartaksi kutsuttu suunnitelma rauhan solmimiseksi Israelin ja palestiinalaisten
välille julkaistiin vihdoin huhtikuun lopussa pitkän vitkuttelun
jälkeen.

Tiekartta on pöydällä tilanteessa, jossa USA on juuri
miehittänyt Irakin ja valmistautuu Israelin tukemana ja yllyttämänä
jatkamaan Lähi-idän kartan uudelleenpiirtämistä, jossa
voitonriemuinen Israelin äärioikeisto on kaikkea muuta kuin kompromissihalukas
ja jossa USA ja Israel ovat juuri nöyryyttäneet palestiinalaisia
ajamalla presidentti Jasser Arafatin tahdon vastaisesti palestiinalaisten
pääministeriksi Mahmud Abbasin.

Sitä paitsi on muistettava, että USA:n vaikutusvaltaisen juutalaislobbyn
ja kristillisten fundamentalistien lisäksi monet George W. Bushin hallinnon
keskeiset uuskonservatiivit ovat vähintään yhtä paljon
Israelin kuin oman maansa asianajajia, eikä Bushilla ole seuraavien
presidentinvaalien lähestyessä kovinkaan paljon liikkumavaraa
tiekartan edistämiseksi, vaikka hän sitä haluaisikin. Useat
Bushin tiimin jäsenet eivät edes tunnusta Israelin miehittämiä
alueita miehitetyiksi alueiksi ja vastustavat aktiivisesti kaikkia vaatimuksia
Israelin vetäytymisestä.

Näyttääkin pahoin siltä, että ns. kvartetin
eli USA:n, Venäjän, EU:n ja YK:n pääsihteerin Kofi Annanin
sorvaama tiekartta ei johda mihinkään, vaan sen kohtalona on joutua
tunkiolle ”rauhanprosessin” aiempien suunnitelmien tapaan.

Pahaenteistä on jo se, että kolmivaiheisen rauhansuunnitelman
ensimmäisen vaiheen vaatimukset kohdistuvat ensimmäiseksi ja painavimpina
laittoman miehityksen ja sortotoimien kohteina oleviin palestiinalaisiin.
Palestiinalaisten on paitsi vahvistettava Israelin valtion oikeus elää
rauhassa, myös julistettava ”välitön ja ehdoton tulitauko”,
pidätettävä Israelin vastaisiin väkivaltaisuuksiin osallistuneet
tai niitä suunnitelleet (!) henkilöt, tuhottava ”terrorismin
toimintaedellytykset ja rakenteet”, lopetettava ”Israelin vastainen
kiihotus”, sijoitettava ”kaikki turvallisuusorganisaatiot sisäministeriön
alaisuuteen” sekä järjestettävä ”vapaat, avoimet
ja rehelliset vaalit”.

Israelin puolestaan on vahvistettava sitoutuminen kahden valtion malliin,
jossa Israelin rinnalla on ”itsenäinen, elinkelpoinen ja suvereeni
Palestiinan valtio”, jäädytettävä ”kaikki
rakennustyöt juutalaisissa siirtokunnissa”, purettava ”välittömästi
maaliskuun 2001 jälkeen perustetut laittomat” siirtokunnat, lopetettava
”palestiinalaisaktivistien kotien tuhoamiset” sekä vedettävä
sotilaat ”asteittain palestiinalaisten itsehallintoalueilta”,
jotka Israel on miehittänyt syksyllä 2000 alkaneen palestiinalaisten
kansannousun jälkeen.

Toisessa vaiheessa Israelin on lisättävä ”maksimaalisesti”
palestiinalaisten alueiden itsenäisyyttä ja palestiinalaisten
vahvistettava perustuslaki. Lisäksi järjestetään kansainvälinen
konferenssi, jossa aloitetaan Palestiinan valtion perustaminen väliaikaisin
rajoin, ja kvartetti ryhtyy edistämään Palestiinan valtion
kansainvälistä tunnustamista.

Kolmannessa vaiheessa 2004-2005 on sitten määrä järjestää
toinen kansainvälinen konferenssi viimeistelemään Palestiinan
valtion lopullista asemaa vuoden 2005 aikana. Konferenssissa päätettäisiin
valtion rajoista, Jerusalemin asemasta, pakolaisista ja siirtokunnista sekä
Israelin ja arabimaiden suhteista.

Yhtäkkiä lukien tiekartta näyttää tasapuoliselta,
jos nyt miehittäjän ja miehityksen alaisen välillä voi
olla tasapuolisuutta. Mutta Israel on jo tehnyt selväksi, että
sillä on paljon muutosesityksiä suunnitelmaan, ja se tulkitsee
jo täyttä päätä suunnitelmaa omien etujensa mukaisesti.
Vaikka suunnitelmassa selvästi sanotaan, että sen jokaisessa vaiheessa
osapuolten odotetaan toteuttavan velvoitteitaan samanaikaisesti ja rinnakkaisesti,
se myöhemmin asettaa Israelin toimien ehdoksi palestiinalaisten aiemmat
toimet. Israelia esimerkiksi kehotetaan vetäytymään syyskuun
2000 jälkeen miehittämiltään alueilta, mutta vain ”asteittaisesti”
ja vain ”kun laaja turvallisuusehtojen toteuttaminen etenee” palestiinalaisten
taholta.

Israel voi siis käyttää mitä tahansa palestiinalaishallinnon
valvomattomissa olevaa yksittäistä itsemurhaiskua tai muuta tyytymättömyyttä
aiheuttavaa asiaa tekosyynä olla täyttämättä omia
velvoitteitaan. Eikä vain olla täyttämättä, vaan
myös tekosyynä ”kostoiskuihin” palestiinalaisalueille,
kuten Israel teki vain päivää tiekartan julkaisemisen jälkeen.
Minkä Israel tietää puolestaan vuorenvarmasti johtavan seuraavaan
itsemurhaiskuun, jne.

Tämä on pääministeri Ariel Sharonin tyypillinen toimintataktiikka,
jonka avulla hän on onnistunut yli kahden viime vuoden aikana sabotoimaan
kaikki rauhanpyrkimykset. Useimmat tarkkailijat ovat aivan oikein leimanneet
tällaiset toimet provokaatioiksi, mutta Sharonia ”rauhan mieheksi”
kutsunut Bush ja hänen tiiminsä tulevat todennäköisesti
jatkossakin hyväksymään sen, että Sharon provosoi onnistuneesti
riittävästi ”terrorismia” romuttaakseen uusimmankin
rauhansuunnitelman.

Israel on myös jo nyt tehnyt suunnitelman kolmannessa vaiheessa
ratkaistavasta pakolaisasiasta kynnyskysymyksen ja vaatinut palestiinalaisia
luopumaan vaatimuksestaan, jonka mukaan neljällä miljoonalla palestiinalaispakolaisella
on oltava oikeus palata kotiseuduilleen.

Tiekartassa sanotaan monia oikeita asioita ja sen tavoitteet ovat sinänsä
oikeita. Silti se voidaan edellä mainituista syistä ajaa umpikujaan
ja muuttaa välineeksi, jonka avulla palestiinalaisten asia uhrataan
ja vahvistetaan USA:n ja Israelin hegemoniaa Lähi-idässä.
(ES)

Kiistelyä Paavo Lipposen ja George W. Bushin joulukuisista keskusteluista
ja ulkoministeriön salaisten muistioiden vuotamisesta iltapäivälehtiin
on sanottu Watergatea mukaillen Suomen omaksi ”Irakgateksi”.

Ei siltä näytä. Watergatessa ja muissa vastaavissa skandaaleissa
pääasia on yleensä ollut itse vuotojen aihe, eivät vuodot
sinänsä. Suomen ”Irakgatessa” jänkkäämisen
keskiöön on nostettu se, että salaiset muistiot vuodettiin
ja että Anneli Jäätteenmäellä oli niistä vähintäänkin
tietoa, jota hän vaalitaistelussa käytti.

Esimerkiksi viime maanantain Päivärinta-ohjelmassa ei keskusteltu
aidasta vaan aidanseipäistä. Kaksi demaria ja juontaja esiintyivät
syyttäjinä ja kutsuivat asiakirjojen vuotamista ja lähestulkoon
myös niissä esitettyjen asioiden esiintuomista ”rikokseksi”.
Keskustan edustajat olivat lähes rikoskumppanin roolissa.

Mitä itse vuodetut asiakirjat kertoivat ja mitä Lipponen oli
Washingtonissa sanonut ja luvannut, siitä ei juuri puhuttu, vaikka
itse tästä pääasiasta ei ehkä vieläkään
tiedetä koko totuutta. Vain se, että Lipponen oli ylistänyt
Bushin ”globaalia johtajuutta” ja Bush kiittänyt ”Suomen
hallitusta Irakin tilannetta koskevista kannanotoista ja liittymisestä
koalitioon”. Ja että myös kahden muun vuodetun muistion mukaan
Suomea pidettiin Irak-asiassa USA:n kumppanina ja kiitettiin sen ”valitsemaa
toimintalinjaa”.

Kukaan ei myöskään kysynyt, mikä tarkoitus Matti
Putkosella oli, kun hän vappupuheessaan sanoi Lipposen sopineen ”Bushin
kanssa Suomen liittymisestä Irakin jälleenrakentamiskoalitioon”
ja väitti, että ”Jäätteenmäen lausuntojen
johdosta Suomi on jäämässä nuolemaan näppejään
noin 20 000-40 000 miestyövuoden verran Irakin jälleenrakentamisurakoista”.
Ei kysytty, mihin Lipposen antamiin lupauksiin Putkosen väitteet perustuivat
ja miksi hän yritti suunnata koalitiokeskusteluun ”jälleenrakentamiseen”.

Onko asia niin arka, että lipposlaisten mielestä hyökkäys
on paras puolustus? Vai puretaanko yhä kiukkua vaalituloksesta ja joidenkin
hankkeiden myttyynmenosta? Vai onko kyse hallituksen kaatajaisten esivalmistelusta?
(ES)