Taistelija, aamunsarastuksen runoilija

Alkuperäinen kirjoittaja: Erkki Susi

Katri Valan nimi loistaa kirkkaana ja puhtaana suomalaisen kirjallisuuden
ja taistelevan humanismin historiassa. Katri Vala on yhtäältä
eksoottinen ja intohimoinen tulenkantajalyyrikko ja vapaarytmisen runomuodon
suomenkieliseen lyriikkaan vakiinnuttaja, toisaalta ”joukkojen laulaja”,
yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden julistaja, elämän puolustaja
kuoleman voimia vastaan. Katri Valan syntymästä tulee 11. syyskuuta
kuluneeksi 100 vuotta.

Olosuhteet nääräsivät elämän suunnan

Katri Vala (Karin Alice Heikel, o.s. Wadenström) syntyi 11.9.1901
Muoniossa metsänhoitajan tyttärenä. Syntymäänsä
hän kuvaa runossaan Ensimmäiset hetkeni:

Kaikki elämä oli silloin kadonnut maasta,

ja Lapin aurinko miltei sammunut.

Revontulien vihreät ja rikinkeltaiset soihdut

häipyivät jo kalveten tunturin huippujen taa,

kun suuren tuskan jälkeen

lepäsin vihdoin kalpean äitini rinnalla

aamukuutamossa.

Onnellinen lapsuus päättyi isän kuolemaan vuonna 1911.
Äiti siirtyi kolmen lapsensa kanssa Porvooseen ja jokapäiväinen
kamppailu huolien kanssa alkoi. Vanhin sisaruksista, Erkki Vala, on sanonut,
että hänen sisarensa joutui kaikkialla tapaamaan dualismia:

”Karjalassa kreikkalaiskatolilaiset ja luterilaiset, Porvoossa suomen-
ja ruotsinkieliset, Helsingissä punaiset ja valkoiset. Minä luulen,
että hän kärsi tästä enemmän kuin tahtoi näyttää…
Jos hän olisi sattunut syntymään jossakin sellaisessa maassa,
jossa olosuhteet olisivat olleet paremmin tasapainossa kuin Suomessa, ei
hänestä luultavasti koskaan olisi tullut taistelijaa. Ulkoiset
olosuhteet määräsivät hänen elämänsä
suunnan.”

Niin tai näin, taistelija Katri Valasta tulikin. Jo opettajaseminaarissa
Heinolassa ollessaan hänen oli vaikea sopeutua siellä vallinneeseen
ahtaaseen henkeen.

Runoilijaksi ja Tulenkantajiin

Samoihin aikoihin hänen ensimmäisiä runojaan oli jo julkaistu
Nuori Voima -lehdessä. Näissä runoissaan hän vielä
noudatti runomittaa, vaikkei halunnutkaan kangistaa sanottavaansa vanhaan,
sovinnaiseen tyyliin. Kuitenkin hän oli jo vuonna 1922 mukana Ultran
modernistisessa taisteluliitossa ja löytänyt vapaan mitan. Samana
vuonna hän valmistui kansakoulunopettajaksi ja toimi sitten opettajana
eri puolilla maata.

Nuoren Voiman Liiton piirissä hän sai kosketuksen ikäpolvensa
lyyrikkoihin ja liittyi Tulenkantajien ryhmään, jonka yhtenä
kärkihahmona sittemmin toimi muun muassa hänen veljensä Erkki
Vala.

Katri Valan viidentoista runon sikermä yhteiskokoelmassa Nuoret
runoilijat vuonna 1924 herätti huomiota väkevien runokuviensa
ja vapaarytmisen muotonsa ansiosta.

Samana vuonna ilmestyi Valan varsinainen esikoiskokoelma Kaukainen puutarha.
Sille samoin kuin vuonna 1926 ilmestyneelle kokoelmalle Sininen ovi oli
ominaista eksotiikka, nuorekas hurmio sekä elämänriemun ja
kuolemankauhun vuorottelu. Jälkimmäiseen vaikutti myös runoilijan
sairastuminen keuhkotuberkuloosiin, mikä katkaisi joksikin aikaa myös
hänen opettajanuransa. Valan asema vapaan runomitan uudistajana ja
ikäpolvensa tunnetuimpana runoilijana vakiintui.

Kolmatta kokoelmaa Maan laiturilla (1930) sävyttivät sairauden
ja kuolemankaipuun ruokkimat kosmiset näyt, ja runomuoto muuttui osittain
sidonnaismitalliseksi. Toisaalta runoilija ei menettänyt optimismiaan.

Fasismia ja sotaa vastaan

Lopullisesti Katri Vala palasi eksoottisesta hurmiosta ja avaruusnäyistä
keskelle ihmisen elämää kokoelmassa Paluu (1934). Kokoelman
nimessäkin voi nähdä vertauskuvallisuutta.

1930-luvun fasistihyökkäys ja lapualaiskausi ei voinut olla
jättämättä jälkeään Valaan. Tätä
ennen puolelta toiselle horjuneessa runoilijassa tapahtui sosiaalinen herääminen.
Individualistista tuli yhteisön tuntojen tulkitsija ja yhteiskunnallisen
oikeudenmukaisuuden julistaja, kapinallinen. Hän unohti oman yksilöllisen
kärsimyksensä ja näki vain kansojen, työväenluokan
kärsimykset. Tässä vaiheessa hänestä alettiin puhua
”joukkojen laulajana”.

Paluu-kokoelman syntyvaiheet voisi sanoa eletyn runossa Aseettomuuden
voima kuvatuissa tunnelmissa:

Aseettomat kädet

peloittavat valtiaita.

Lakkaamaton on vartiointi,

lyöntejä kaduilla,

ahdistelua hautojen luona,

aseellisia joukkoja ympärillä.

Mutta aseistetut rosvot marssivat

keskellä kaupunkia,

kukaan ei suojele,

kukaan ei vartioi.

Eikö kukaan pelkää?

Katri Vala oli mukana perustamassa Hiilet-yhdistystä ja Neuvostoliiton
ystävät-seuraa. Avioliittonsa vuoksi hän joutui välittömästi
mukaan poliittiseen elämään. Valan tärkeitä viiteryhmiä
olivat Tulenkantajat-lehden ja Kirjallisuuslehden ympärille ryhmittyneet
marxilaiset ja vasemmistoliberaalit kirjailijat ja taiteilijat, jotka lähestyivät
työväkeä ja joista osa oli läheisissä tekemisissä
myös Suomen kommunistisen puolueen kanssa. Koko Kiilan ryhmä syntyi
Maiju Savutien mukaan Katri Valan Paluu-kokoelman merkeissä.

Katri Valan nimi oli taantumuksen Toivo Antikaisen pään menoksi
puuhaamaa kuolemanrangaistusta vastustaneen joukkoadressin nimien joukossa.
Hän kuului komiteaan, joka ylläpiti yhteyttä eri fasisminvastaisten
kulttuurijärjestöjen välillä.

Pakinoitsija, kansantribuuni

Jälkimaailma tietää vähemmän siitä, että
Katri Vala oli myös kirpeä ja loistava pakinoitsija. Nimimerkillä
Pecka Tulenkantajissa ja nimimerkillä Ilmarinen Vapaa Pohjola-lehdessä
hän ruoski valeisänmaallista humpuukia, tekosiveellisyyttä
ja rahamoraalia, painokannehysteriaa ja kommunismikauhua, natsien ja heidän
suomalaisten apinoitsijoidensa luonnottomuuksia sekä vinoutunutta lasten-
ja nuorisonkasvatusta. Hän oli täydellinen kansantribuuni, jolle
keskeistä oli ihmisen puolustaminen tuhon ja hävityksen saarnaajia
vastaan. Mutta hän ei pelännyt kirjoittaa myöskään
margariinista, ruokaresepteistä ja pikkulasten hoidosta.

”Hänen pakinoistaan puuttuu kaikki hienostelu, tyylikeikarointi
ja asenteellisuus. Hän on ytimiään myöten terve, hänen
voimanaan on hyvä sydän ja vankkumaton oikeamielisyys, hänen
naurunsa soi renesanssin-vitaalisena ja voitollisena”, Raoul Palmgren
luonnehti Valan pakinoitsijanlaatua, kun pakinakokoelma Aine ja henki sodan
jälkeen ilmestyi.

Kaksikymmentä vuotta sitten julkaistiin uudistettu Valan pakinoiden
kokoelma nimellä Suorasanaista.

”Olen virran partaalla paju”

Raoul Palmgren sanoi Paluun ilmestyessä, että Katri Vala ”on
vielä tiellä, puolivälissä vanhan ja uuden välillä…
hänessä kamppailee vielä kaksi maailmaa.” Palmgren myös
vertasi Valaa Tulenkantajien ympärillä toimiviin ”synnynnäisiin
sosialisteihin” todeten, että Valan ”on saavutettava taistelulla
se, mikä heille on luonnollista”.

Valan näkemystä itsestään kuvaa hyvin hänen
runonsa Pajupilli:

En ole lipunkantaja,

en kotkansydäminen tiennäyttäjä

matkallanne aamun maahan.

Olen virran partaalla paju,

jonka lävitse tuulet puhaltavat,

josta maailman kapinallinen henki

taittaa yksinkertaisen pillin

soittaaksensa sävelmän,

jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta

ja hiukan aamunsarastusta.

Vala kirjoitti köyhistä, nälkäisistä ja rujoista
ihmisistä, mutta ei asettunut poliittisen lipunkantajan ja tiennäyttäjän
rooliin. Hänen kapinointinsa väkivaltaa, sotaa ja epäoikeudenmukaisuutta
vastaan oli tunteenomaista ja vitalistista. Hän samastui äiteihin,
jotka ”syöksevät lämpimät ruumiinsa kylmiä
pistimiä vastaan”. Inhimillisten arvojen korostukseen liittyi
hänen runoudessaan erityinen huoli lapsesta.

”Minulla ei ole mitään omaa kärsimystä”

Noihin aikoihin kysymys lapsesta kosketti Katri Valaa traagisella tavalla.
Hänen ensimmäinen lapsensa kuoli heti synnytyksen jälkeen.
Runot Yli virran ja Vaikeneva lapsi kertovat menetyksen tuskasta.

Elämä tuntui taas entistä toivottomammalta, mutta silti
Vala pystyi laulamaan ihmisten kansainvälisyydestä ”yli Euroopan,
Aasian ja Afrikan” (Niityllä) ja huokaamaan haurauttaan, kun ei
pysty kantamaan lauluillaan kärsiviä elämän päivännousumaahan
(Silta).

Työläisten kaupunginosan asukkaille Vala omisti runonsa Kesäilta
laitakaupungilla ja Kesä Sörnäisissä. Hän itse
oli ollut heidän joukossaan uneksimassa ”onnesta, joka ei tule”.

Kärsimyksissä Valan laulu alkoi soida kumeana, ennustajan tavoin.
”Maa kumahtelee askelista, vuorilta voi uusi laulu. Saalistajain linnat
vapisevat” (Maanpakolaiset). Hän kirjoitti raamatullisaiheiset
runonsa Herodekset ja vapauttajat, Itämaitten viisaat ja Ihmisenpojan
ruoskan:

Minulla ei ole mitään omaa kärsimystä.

Minulla on miljoonien suuri yksinkertainen kärsimys.

Voi, että elämä olisi kuolemaa parempi!

Missä on se Leipä,

joka annettiin meille?…

Ihmisenpojan ruoska on valmis,

se viuhuu suunnattomana saalistajain yllä.

Pesäpuu ilmiliekeissä

Puutteen ja liikarasituksen takia Katri Valan keuhkotauti paheni 1930-luvun
lopulla. Hänen miehensä oli vangittu ja hän itse joutui turvautumaan
köyhäinapuun. Suomi oli tempautunut mukaan sotaan. Katri Valan
pesäpuu niin henkilökohtaisessa kuin laajemmassakin merkityksessä
oli ilmiliekeissä.

Pääasiassa sodan aattona syntyivät ne runot, jotka ilmestyivät
kokoelmassa Pesäpuu palaa 1942. Silloin Vala oli jo lopullisesti sairautensa
merkitsemä.

Ajatukset kiertävät maata

kuin linnut palavaa pesäpuuta

tähyten pesien tuhoojia,

huutaen taistelun kovan laulun.

Kokoelma on hätähuuto ihmisyyden, turvallisuuden ja rauhan
puolesta. Kirjeissään Vala syytti sodasta niitä, joiden politiikka
oli johtanut sotaan.

Jatkosodan aikana jo kuolemaa silmästä silmään katsonut
Katri Vala oleskeli Ruotsissa sikäläisten kirjailijoiden kustannuksella
parantolassa.

Keväällä 1943 hän vielä kerran tuli ikävänsä
ajamana Suomeen. Hänen miehensä oli määrä silloin
päästä ehdonalaiseen vapauteen vankilasta, johon hänen
oli sodan alettua ”varmuuden vuoksi”, kuten termi kuului, suljettu.
Mutta miehen vapautuminen olikin siirretty epämääräiseen
tulevaisuuteen. Mitään aineellista apua Suomen kirjallisilta piireiltä
ei hänelle myöskään kuulunut.

Kuumeinen, kuolemansairas Katri Vala joutui palaamaan Ruotsiin. Hän
kuoli helluntaiaamuna 1944 Eksjön parantolassa Smålandissa.

Vuotta myöhemmin Katri Valan tuhkauurna laskettiin kotimaan multaan
Sörnäisten Marjatanmäellä. Muistojuhlasta muodostui
valtava mielenosoitus ja kunnianosoitus: tuhannet ihmiset saattoivat oman
runoilijansa hänen viimeiselle lepopaikalleen.