Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Tuskin oli eduskunnan puhemies Paavo Lipponen kertonut pitävänsä
tärkeänä, että Suomi osallistuisi jollakin tavoin ”Irakin
demokratian rakentamiseen”, kun presidentti Tarja Halosen johdolla
kokoontunut hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta eli
utva päätti jatkaa sen selvittämistä, millaisia siviilikriisinhallinnan
tehtäviä Suomi voisi Irakissa pikaisesti aloittaa.

” olemme valmiit osallistumaan YK-vetoiseen jälleenrakennukseen
ja siviilikriisinhallintaan. Sen ei tarvitse siviilipuolella olla YK-vetoistakaan”,
selitti ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö
Markus Lyra.

Yhdysvallat liittolaisineen hyökkäsi kansainvälisen oikeuden
ja YK:n peruskirjan vastaisesti, ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta
Irakiin ja miehittää nyt maata. Valta Irakissa on miehittäjillä
ja jälleenrakennussopimukset ovat täysin suurten amerikkalaisyhtiöiden
hallussa. YK on sivuroolissa, mitään ”YK-vetoista jälleenrakennusta
ja siviilikriisinhallintaa” ei ole olemassakaan. Kansainvälisten
sopimusten mukaan vastuu miehitetyn maan väestön turvallisuudesta
ja hyvinvoinnista kuuluu yksinomaan miehittäjille.

Suomi on perinteisesti ollut tarkka siitä, ettei se hyväksy
minkään maan laitonta miehitystä eikä harjoita politiikkaa,
joka voitaisiin tulkita miehityksen hyväksymiseksi. Tätä
on korostettu esimerkiksi israelilaisten, miehitetyillä palestiinalaisalueilla
tuotettujen tuotteiden suhteen. Nyt utva haluaa kuitenkin Suomen tarjoutuvan
Irakin miehittäjien pikku apulaiseksi. ”YK-vetoisuuttakaan”
ei aseteta ehdoksi.

Ja tämä kaikki sen jälkeen, kun on käynyt selväksi,
että USA:n ja Britannian johtajat valehtelivat koko maailmalle sodan
syistä.

Utvan kannasta voisi myös päätellä, ettei Suomen
johdolla ole harmainta aavistustakaan Irakin nykytilanteesta. Raiskatussa
ja myrkytetyssä maassa vallitsee kaaos ja eräänlainen matalan
intensiteetin sota, joka on selvästikin kehittymässä varsinaiseksi
sissisodaksi ja väestön kapinaksi miehittäjiä vastaan.
Suomen on tämänkin takia pidettävä visusti näppinsä
erossa Irakista.

Utvankaan nöyrtyminen Lipposen edessä ei riittänyt tälle.
Päivää utvan kokouksen jälkeen julkaistussa Kalevan
haastattelussa Lipponen haukkui kovin sanoin ”ulkoministeriön”
asenteellista suhtautumista USA:han ja kummasteli nimeä mainitsematta
ulkoministeri Erkki Tuomiojan taannoista lausuntoa, ettei Suomen välttämättä
ole perusteltua osallistua rauhanturvaamisoperaatioon Irakissa, vaikka sillä
olisi YK:n valtuutuskin. ”Jos ilman hallituksen käsittelyä
todetaan, että Suomi ei mene Irakiin, vaikka olisi YK:n mandaatti,
se on varsin tavaton lausunto”, Lipponen julmisteli – varsin hyvin
tietäen, ettei YK:n mandaattia ole.

Jos joku on vielä tähän saakka uskonut, ettei Lipponen
viime joulukuussa luvannut George W. Bushille mitään sellaista
missä olisi salailtavaa, niin nyt uskominen on entistä vaikeampaa.
Lipposen pitkävihainen kiukku ja ulkoministeriön asiakirjavuodoista
järjestetty ajojahti viittaavat siihen, ettei USA tainnutkaan ihan
perusteettomasti tulkita Suomen kuuluvan ”koalitioon”. Eikö
Lipponen olisi vedettävä tilille sen sijaan että jahdataan
vuotajia ja totuuden perääjiä?

Entä kuka on vastuussa siitä, että Suomi on EU:ssa hyväksynyt
päätöksen maailmalla huseeraavista unionin interventiojoukoista
sekä mennyt mukaan USA:n hyökkäyspolitiikkaa myötäileviin
unionin tuomiolausumiin Irania ja Kuubaa vastaan? Missä, milloin ja
millä valtuuksilla näistä linjauksista on päätetty?
Ja voidaanko enää puupennin vertaa luottaa siihen, etteivät
Suomen johtajat siunaa myös Suomenkin itsenäisyyden lakkauttavaa
EU:n perustuslakia ja sotilasliittoa? (ES)

Yhdysvallat on jo pidemmän aikaa kampanjoinut Irania vastaan. Ja
konstit ovat samantapaiset kuin aiemmin Irakin suhteen. USA on syyttänyt
Irania muun muassa terroristien piilottelusta ja pyrkimyksistä valmistaa
ydinase. Kun Iranissa on nyt muutaman päivän ajan ollut hallituksen
vastaisia mielenosoituksia, USA:n johto on avoimesti ilmaissut niille tukensa
ja toivonut islamilaisen hallinnon kaatumista.

Ennen kaikkea iranilaisilla opiskelijoilla on epäilemättä
aitoja syitä protestoida diktatorista hallintoa vastaan. Mutta olisi
lapsellista kuvitella, että Washingtonilla ei ole mitään
tekemistä liikehdinnän kanssa. Iranin johto onkin syyttänyt
USA:ta sekaantumisesta maan sisäisiin asioihin. Myös opposition
edustajat ovat arvostelleet USA:ta todeten, että sen tukilausunnot
hyödyttävät vain nykyhallintoa sen taistelussa toisinajattelijoita
vastaan.

Entinen Iranin prinssi Reza Pahlevi ennusti kesäkuun alussa, että
mielenosoitukset alkaisivat pian. Tosin hän osui ajankohdan suhteen
hieman väärään todetessaan, että ”vallankumous”
alkaisi heinäkuussa. Pahlavi väitti, että myöskään
Iranin armeija ei ole tyytyväinen ajatollahien hallintoon. Niin tai
näin, armeijan tuki on vakava argumentti islamilaisten maiden poliittisessa
elämässä.

Toisaalta väestön tyytymättömyyttä arvioitaessa
pitäisi olla hyvin varovainen. Yhteensattumat ovat liian ilmeiset.
USA:n media kertoi jo toukokuun lopussa, että Bushin hallinto valmisteli
tiettyjä äärimmäisiä toimia Iranin suhteen kiinnittäen
paljon huomiota kansankapinan valmisteluun. Valkoinen talo tosin myöhemmin
kiisti tämän tiedon. Mutta Bushin turvallisuusneuvonantaja Condolleezza
Rice ilmoitti pian tämän jälkeen, että Washington haluaisi
nähdä ”demokraattisesti

valitun hallituksen” Iranissa. Mielenosoitukset alkoivat Iranissa
viikkoa, paria myöhemmin.

Ehkä kansankapina tai sellaiseksi naamioitu olisikin Washingtonin
kannalta paras variantti, sillä armeijan operaatio olisi liian riskaabeli.
USA on Irakissa joutunut katkerasti huomaamaan, että miehitysarmeija
ei vieläkään läheskään hallitse tilannetta.
Pikemminkin tilanne sen kannalta pahenee.

Joka tapauksessa Washingtonin kampanja Iranin hallinnon kaatamiseksi
on täydessä käynnissä. Eikä sillä ole mitään
tekemistä demokratian aikaansaamisen kanssa Iraniin. Kyse on samasta
kuin Irakissakin: koko Lähi-idän alueen uudelleen muotoilusta
ja öljyvarojen hallinnasta.

Muistettakoon, että kun USA:n tukeman shaahin vastainen vallankumous
Iranissa 1979 alkoi, USA tuki iranilaisen yhteiskunnan kaikkein taantumuksellisimpia
aineksia edustaneita mullaheja kansankapinan vasemmistolaisia ja maallisia
johtajia vastaan. USA pelkäsi vasemmistosävytteisen, Neuvostoliitto-ystävällisen
hallituksen valtaannousua sekä Iranin ja sen öljyn valvonnan menettämistä.
Siinä vaiheessa USA:n propaganda suuntautui kansankapinan ”ei-uskonnollista”
luonnetta vastaan ja markkinoi ajatusta, jonka mukaan mullahin edustivat
”uskonnonvapautta”.

Mutta kun USA huomasi, että vallankumouksen kaapanneet mullahit
olivat yhtä lännen vastaisia kuin edistyksen vastaisiakin, se
muutti kantansa ja alkoi hyökätä mullahien ”muslimifundamentalismia”
vastaan. Ja kun Irak sitten 1980 hyökkäsi Iranin kimppuun, USA
tuki ja aseisti avoimesti Irakia.. USA toivoi kuitenkin sodan kestävän
mahdollisimman pitkään ja piti huolta, ettei kumpikaan saavuttanut
selvää yliotetta.

Menneisyydenkään valossa mihinkään, mitä USA
nyt sanoo Iranista, ei kannata uskoa. Ja riippumatta siitä, mitä
politiikkaa Iranin eri poliittiset voimat edustavat, viimeinen asia mitä
Iran nyt tarvitsee, on imperialistinen sekaantuminen sen asioihin. Todennäköisesti
sekaantuminen onkin Washingtonin tahallista politiikkaa jo muutenkin epävakaan
tilanteen edelleen horjuttamiseksi ja edellytysten luomiseksi USA:n tulevalle
invaasiolle. (ES)