Pääkirjoitukset

Alkuperäinen kirjoittaja:

Sotilasliitto Nato sai viime maanantaina seitsemän uutta jäsenmaata.

Kuvaavaa on, että ensimmäinen liittymisseremonia järjestettiin
Washingtonissa George W. Bushin isännyydessä. Vasta toinen seremonia
on Naton päämajassa Brysselissä. Voiko selvemmin ilmaista,
kellä on valtikka Natossa.

Kuvaavaa on myös, että kaikki uudet jäsenmaat, Bulgaria,
Latvia, Liettua, Romania, Slovenia, Slovakia ja Viro, kuuluvat USA:n määrittelemään
”uuteen Eurooppaan”, mikä tietää huonoa edes hypoteettisille
pyrkimyksille rakentaa USA:sta riippumatonta politiikkaa enempää
Naton kuin EU:nkaan puitteissa. Maathan ovat liittymässä myös
EU:hun. Jo tästäkään syystä Suomen johdossa ei
pitäisi olla aihetta hurrata.

Kaikkien uusien jäsenmaiden johdossa ovat USA:lle ja sen sotapolitiikalle
uskolliset, monessa tapauksessa suorastaan USA:n kouluttamat poliitikot,
jotka ovat jo aikoja sitten myyneet maansa ylikansallisille suuryhtiöille,
Natolle ja USA:lle. Maat on ennakkosopeutettu EU-jäsenyyden vaatimaan
uusliberalistiseen muottiin, kansallisvarallisuuden poismyyntiin, yksityistämiseen
ja sosiaalirakenteiden purkamiseen. Useiden maiden alueelle ollaan jo rakentamassa
Naton tukikohtia. Niistä tulee Naton ja USA:n eteen työnnettyjä
linnakkeita. Ei mikään houkutteleva viiteryhmä suomalaisille,
joita lipposet, jaakonsaaret ja jakobsonit nyt patistelevat joukon jatkoksi.

Edelleen kuvaavaa on, että USA:n ja Naton uudet vasallit katsoivat
lausunnoistaan päätellen liittyneensä juuri sellaiseen sotilasliittoon,
jota ei muka pitänyt enää olla olemassa. Lausunnot henkivät
kylmän sodan ja asevaraisen turvallisuuden ajattelua, jossa Venäjä
on vihollinen ja USA:n johtama sotilasliitto hyvän edustaja, vaaran
poistaja ja turvan antaja. Mutta ehkä he vain ymmärtävät
todellisen kupletin juonen kaiken teeskentelyn takaa ja laukovat innostuksissaan
sen julki.

Perustellessaan Nato-jäsenyyttä maittensa vaikealla historialla
nämä poliitikot eivät ymmärrä tai ole ymmärtävinään
mitään enempää tuosta historiasta kuin nykyisyydestäkään.
Maathan eivät ensisijassa joutuneet kärsimään itäisen
mahdin mystisen pahuuden takia vaan siksi, että ne jäivät
sotilaallisen vastakkaisasettelun, fasismin valloituspolitiikan ja sen torjumispyrkimysten
jalkoihin. Historian jos jonkin pitäisi opettaa: ei koskaan enää
sotilasliittoutumia, ei opportunistista puolen hakua, ei astinlaudaksi asettumista.
Suomalaisille kova kokemus ja Paasikiven-Kekkosen linja on tämän
opettanut – ainakin tähän saakka. Mutta se, joka ei historiasta
mitään opi, toistaa vanhat virheet uudessa muodossa.

Muistettaneen vielä, mitä Suomen johtohenkilöt vielä
aivan äskettäin meille vakuuttelivat: Nato on muuttunut sotilasliitosta
yleiseksi turvallisuus- ja kriisinhallintaorganisaatioksi, suorastaan yleiseurooppalaisen
turvallisuusarkkitehtuurin peruspilariksi. Venäjäkin on tiiviissä
kumppanuudessa Naton kanssa, ei ihan jäsen, mutta ei paljon puutu.
Niinpä Naton laajentumisessakaan ei ole mitään pelättävää,
se on suorastaan luonnollista ja Suomen kannalta toivottavaa. Ja Naton laajentuminen
Baltiaan sopii Suomelle oikein hyvin, se vakauttaa tilannetta Itämeren
alueella ja Pohjolassa. Suomen turvallisuus vahvistuu.

Nyt kun Nato on laajentunut Venäjän rajoille, runsaan 100 kilometrin
päähän Pietarista ja noin 600 kilometrin päähän
Moskovasta, kun Naton hävittäjät ovat alkaneet partioida
Baltian maiden ilmatilassa ja kun Venäjä on ilmoittanut harkitsevansa
vastatoimia, Venäjän huoli yritetään vähätellä
”nihkeydeksi” ja välttämättömyyden edessä
alistumista peittäväksi ”kiukutteluksi”, josta ei kannata
hermostua.

Venäjän taholta on sanottu, että Naton laajentuminen ”vaikuttaa
Venäjän poliittisiin, sotilaallisiin ja taloudellisiin etuihin
ja aiheuttaa siinä vakavaa huolta”. ”Naton askelilla on ollut
epäystävällinen luonne Venäjää kohtaan.”
Moskova on ollut erityisen varuillaan kolmen Baltian maan liittymisestä
ja Nato-joukkojen mahdollisesta sijoittamisesta niihin lähelle Venäjän
rajoja. ”Venäjä tulee tarkkailemaan mitä sen rajojen
lähellä on tapahtunut ja uhkaako joku meitä, Venäjä
voi vastata asianmukaisesti”. ”Jos merkittäviä Naton
sotilastukikohtia ilmaantuu lähelle Venäjän rajoja ja muuttaa
voimatasapainoa tällä alueella, silloin emme voi sulkea pois sitä,
että Venäjä tulee harkitsemaan vastaavia toimia, jotta tasapainoa
ei murreta.” Venäjän ilmavoimien entinen komentaja on jopa
ehdottanut Baltiassa partioivien Naton koneiden ampumista alas, jos ne loukkaavat
Venäjän ilmatilaa.

Vaikka jyrkimpiä lausuntoja ei otettaisikaan todesta, Venäjän
huolen vähättely on teeskentelyä tai uskomatonta silmien
sulkemista todellisuudelta. Naton laajentuminen on ilmiselvästi horjuttamassa
yleistä ja myös Suomen ja Pohjolan turvallisuutta. Semminkin kun
se yhdistyy USA:n ja Naton samanaikaiseen sotilaalliseen toimintaan ja saarrostukseen
Venäjän muilla rajoilla – seikka mistä Suomen valtamedia
vaikenee.

Jokaisen suomalaisen, eritoten johtavan poliitikon, kannattaa Venäjän
tuoreiden huolenilmausten valossa miettiä, mitä Naton työntyminen
Suomen ja Venäjän 1 300 kilometrin pituiselle rajalle merkitsisi.
Ja miettimisen helpottamiseksi karistaa mielestään kylmän
sodan aikainen päähänpinttymä, jonka mukaan maantiede,
geopolitiikka, suurvallan turvallisuusedut ja suurvaltojen vastakkaiset
intressit liittyivät vain kahden yhteiskuntajärjestelmän
vastakkainolon aikaan, eikä niistä tarvitse enää välittää.
(ES)

Uutiset keskiaasialaisesta Uzbekistanista ovat kertoneet terroristien
suorittamista räjäytyksistä ja maan erikoisjoukkojen taistelusta
terroristeja vastaan. On muistettu mainita, että Uzbekistanissa on
USA:n sotilastukikohta ja että maa on USA:n läheinen liittolainen
taistelussa ”terrorismia vastaan”. Mutta mistä oikeastaan
on kysymys?

Zbigniew Brzezinski kirjoitti jo vuonna 1997 ilmestyneessä kirjassaan
”The Grand Chessboard”, että Euraasia on maailman vallan
keskus, että Euraasian kontrolloimisessa avain on Keski-Aasian tasavaltojen
kontrollointi ja että näiden tasavaltojen kontrolloimisessa avain
on Uzbekistan.

Bushin hallinto on myöhemmin tarkoin seurannut Brzezinskin opetusta.
Työntyessään Keski-Aasian tasavaltoihin USA perusti ensimmäiseksi
tukikohdan Uzbekistaniin ja myöhemmin muihinkin maihin. Aluksi virallisena
syynä oli Afganistanin taleban-hallinnon kaataminen käyttäen
tukialueena muun muassa Uzbekistania. Sittemmin perusteluna on käytetty
joka asiaan sopivaa ”terrorismin vastaista taistelua” yleensä.

Kysymys on kuitenkin Keski-Aasian ja Kaspianmeren alueen öljy- ja
kaasuvarojen hallinnasta, Euraasian ”avaimen” sotilaallis-poliittisesta
hallinnasta sekä saartorenkaan muodostamisesta Venäjän ympärille.

Tässä USA:n ”läheiseksi liittolaiseksi” kelpaa
muun muassa Uzbekistanin verinen diktaattori Islam Karimov, jonka komentoa
Helsingin Sanomat (31.3.) kainosti nimittää ”rautahallinnoksi”.
Tämä hallinto sortaa ja vainoaa omaa kansaansa, pitää
vangittuina tuhansia toisinajattelevia ja syyllistyy jatkuvasti kuolemaan
johtaneisiin kidutuksiin. Väestö elää äärimmäisessä
köyhyydessä suppean eliitin nauttiessa etuoikeuksista ja USA:n
syytämästä satojen miljoonien dollarien ”avusta”.

Köyhyys ja uskovaisiin islamilaisiin kohdistuva vaino ovat keskeinen
syy sille, että Uzbekistanissa on maaperää ääri-islamilaiselle
liikkeelle, myös terrorismille. Sekä USA että Karimovin juntta
hyötyvät puolestaan tästä. USA saa yhä paremman
tekosyyn vahvistaa sotilaallista läsnäoloaan alueella, ja Karimovin
juntta saa tekosyyn lisätä sortotoimia sekä lypsää
USA:lta lisää rahaa. (ES)