Miten ja miksi USA provosoi irakilaisten kansannousun

Alkuperäinen kirjoittaja: Erkki Susi

Tätä kirjoitettaessa USA:n armeija liittolaisineen on tappanut
verisissä sortotoimissa ja yhteenotoissa ainakin 1 300 irakilaista
ja haavoittanut tuhansia. Suurin osa uhreista on naisia, lapsia ja vanhuksia.
Hävittäjiä, helikoptereita, panssarivaunuja, tykistöä,
ohjuksia ja rypälepommeja on käytetty summittaisesti 3. huhtikuuta
alkaneen kansannousun murskaamiseksi. Liittouman toimet ovat yhdistäneet
irakilaiset uskontokunnista riippumatta yhteiseen miehityksen vastaiseen
taisteluun.

Mutta miten ja miksi USA provosoi irakilaisten kansannousun? Useat asiantuntijat
ovat arvioineet tätä melko yhdensuuntaisesti. Alla oleva perustuu
muun muassa New Yorkin yliopiston professorin

Michael Schwartzin

arvioihin.

Kapinointi shiia-alueilla ei asiantuntijoiden mukaan ollut äkillinen
purkaus eikä se myöskään ollut alun perin Fallujan kaupungin
piirityksen ja joukkomurhan inspiroimaa. Se oli reaktiota miehittäjien
useille toimille ja lausunnoille.

Jo viime vuoden puolella USA tarkisti suunnitelmansa vastata jatkuviin
miestappioihin ja ”rauhoittaa” maa. Bushin hallinto omaksui äärimmäisen
aggressiivisen tavan vastata kapinallisten hyökkäyksiin käyttäen
hyväksi Vietnamin kokemuksia ja Israelin toimintaa miehitetyillä
palestiinalaisalueilla. Voidakseen samaan aikaan vähentää
tappioita ja keskittää joukkoja rankaisuoperaatioihin, liittouma
veti joukkonsa pois rauhallisista kaupungeista ja jätti niiden valvonnan
juuri koulutetuille irakilaispoliiseille.

Vastauksena tälle erilaiset aseistetut miliisiyksiköt shiia-alueilla
panivat aseensa sivuun. Näin teki myös

Muqtada al-Sadrille

uskollinen Mehdi-miliisi. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä,
että shiiojen uskonnolliset johtajat olisivat passiivisesti hyväksyneet
miehitysvallan. Päinvastoin, viime joulukuusta maaliskuun lopulle jatkuneena
hiljaisena aikana etelän kaupungeissa organisoitiin voimaa: miliisin
jäsenet, ilman aseitaan, olivat edelleen vastuussa järjestyksen
ylläpitämisestä. Sharia-tuomioistuimista tuli näissä
kaupungeissa tärkeimpiä oikeuslaitoksia. Myös lehtiä
perustettiin, muun muassa al-Sadrin bagdadilainen sanomalehti

Al Hawza

.

Maaliskuun alkupuolella miehittäjien valitseman nukkehallinnon, Irakin
hallintoneuvoston, jäsenet allekirjoittivat amerikkalaisten kirjoittaman
”väliaikaisen perustuslain”, joka vahvisti, ettei USA:lla
ollut todellisuudessa mitään aikomusta luovuttaa todellista valtaa
ja itsenäisyyttä irakilaisille. Siinä julistettiin, että
miehityshallinnon antamat lait ja muut määräykset, siis muun
muassa yksityistämispäätökset, jäävät
voimaan. Niin ikään miehittäjien pystyttämät Irakin
asevoimat julistettiin miehitysjoukkojen epäitsenäiseksi osaksi.
Jo tämä nostatti ankaraa vastustusta shiiojen, myös maltillisten
keskuudessa.

Maalikuun 25. päivänä shiiojen ja miehittäjien välinen
hermostunut ”aselepo” sitten joutui ratkaisevasti uhanalaiseksi,
kun miehityshallinnon johtaja

Paul Bremer

antoi tärkeän
mutta maailmalla vähälle huomiolle jääneen lausunnon.
Sen mukaan USA oli ”löytänyt amerikkalaisjoukoille laillisen
perustan jatkaa Irakin turvallisuustilanteen sotilaallista hallintaa”
senkin jälkeen, jos irakilaiset pyytävät USA:ta lähtemään
kesäkuun 30. päivän jälkeen maasta.

Bremerin lausunnossa myös kerrottiin kaikki mekanismit, joita Bushin
hallinto käyttäisi varmistaakseen, että uusi irakilaishallitus
hyväksyisi koko USA:n saneleman toimenpidepaketin. Bremerin lausunnon
pääkohdat olivat:

1. USA:n miehitystä sinänsä käytettäisiin nuijana
mitä tahansa irakilaisten toimia vastaan, joita Bushin hallinto ei
hyväksy.

2. USA valvoisi juuri muodostettua Irakin armeijaa. ” Kaikki Irakin
asevoimien koulutetut osat tulevat kaikkina aikoina olemaan koalition joukkojen
komentajan operationaalisen valvonnan alaisina yhdistettyjen operaatioiden
johtamiseksi.”

3. USA:lla olisi pysyviä tukikohtia Irakissa. 14. suunniteltuun
tukikohtaan sijoitettaisiin yli 100 000 sotilasta, ja ne olisivat osa USA:n
pysyvää läsnäoloa Lähi-idässä.

4. USA:n kongressin valtuuttamaa 18,4 miljardin dollarin jälleenrakennusapua
käytettäisiin USA:n vaikutusvallan takaajana. Sen antaisi USA:lle
ratkaisevan vallan lyhyellä aikavälillä, koska se olisi käytännössä
ainoa julkisten palvelujen luomiseen ja ylläpitämiseen käytettävissä
oleva raha. Ja koska tämä raha käytettäisiin muutaman
lähivuoden aikana Irakin sähkö-, tietoliikenne- ja kuljetusjärjestelmien
modernisoimiseen, se antaisi USA:n suunnittelemalle maailman suurimmalle
suurlähetystölle Irakin infrastruktuurin hallintavallan pitkälle
tulevaisuuteen.

Bremerin sanoma ymmärrettiin luonnollisesti sekä shiiojen että
sunnien piirissä. Jonkinlaisen voimakkaamman vastarinnan ajatus kypsyi.

Samalla Bremerin lausunnon röyhkeys viittaa siihen, että oli
tarkoituskin provosoida miehittäjien kannalta hankalimpien ainesten
kapina ja nujertaa ne, jotta USA voisi ajaa läpi kolonisointisuunnitelmansa
vain kuuliaisten irakilaisten myötävaikutuksella ja toteuttaa
kuningasajatuksensa

Ahmad Chalabin

istuttamisesta nukkehallitsijaksi.

Koalitio ei odottanut nähdäkseen, miten vastarinta kehittyisi.
Se aloitti välittömän hyökkäyksen nuorta uskonoppinutta
ja Mahdi-miliisin johtajaa Muqtada al-Sadria vastaan, jota se piti militanttien
shiiojen avainhahmona. Maaliskuun lopulla al-Sadrin pään menoksi
jo kauan sitten laadittu suunnitelma aktivoitiin uudelleen ja aloitettiin
kampanja tavoitteena raivata hänet pois merkittävänä
voimana.

Ensin miehityshallinto sulki al-Sadrin sanomalehden väittäen
sen esittäneen vääriä syytöksiä amerikkalaisten
vastuusta siviilitappioihin. Lehti oli myös rinnastanut

Saddam Husseinin

ja Bremerin toimintatavat.

Lehden sulkemisella oli selvästikin tarkoitus rajoittaa al-Sadrin
kykyä vastata siihen mitä oli tulossa, sillä jo ennen kuin
mielenosoitukset sulkemisen johdosta olivat kunnolla päässeet
vauhtiin, miehittäjät yrittivät pidättää al-Sadrin
ja pidättivät yhden hänen pääavustajistaan. Tekosyynä
käytettiin näiden epäiltyä osallisuutta vuoden takaiseen
”kilpailevan” uskonoppineen murhaan, josta miehittäjät
vuosi sitten syyttivät Saddamille uskollisia voimia.

Samaan aikaan miehittäjät yrittivät sulkea sharia-oikeudet
Najafissa.

Yhdessä nämä toimet osoittivat selvää pyrkimystä
hajottaa al-Sadrin organisaatio. Kaikki tämä sai al-Sadrin uskomaan,
että miehitysviranomaiset olivat aloittaneet ratkaisevan hyökkäyksen
häntä vastaan. Riippumatta siitä, oliko al-Sadr jo muutenkin
suunnittelemassa kapinaa, miehittäjien toimet saivat hänet vetoamaan
aseistettuihin kannattajiinsa hyökkäyksen ennalta ehkäisemiseksi.

Mahdi-miliisi kaivoi aseensa uudelleen esiin ja alkoi yhdessä eräiden
muiden uskonnollisten taisteluryhmien kanssa karkottaa liittoumaa vahvimmista
tukikaupungeistaan.

Toiminnan nopeus viittaa siihen, että al-Sadr joukkoineen oli hiljaisena
kautena jatkanut organisoitumista ja samalla odottanut nähdäkseen,
alkaisiko USA vetäytyä maasta sovinnolla kesäkuussa. Kun
Bremerin lausunto murskasi nämä toiveet, koko organisaatio oli
toimintavalmiina.

Miliisit ottivat haltuunsa kokonaan tai osittain viisi kaupunkia lähestulkoon
ilman ihmisuhreja. Se osoitti, että liittouman joukoilla ei ollut otetta
eikä legitimiteettiä kaupungeissa, että miehittäjien
muodostamalla poliisilla ei ollut enempää intressiä kuin
kykyäkään vastustaa miliisejä, että näiden
kaupunkien väestö tuki kansannousuja ja että taistelijat
ovat erittäin hyvin organisoituneita.

Miehittäjät iskevät ehkä piankin entistä suuremmin
voimin kapinapesäkkeitä vastaan. Mutta jos kapinalliset toimivat
viisaasti eivätkä tuhoudu liittouman vastahyökkäyksissä,
he voivat olla entistä vahvempia tämän vaiheen jälkeen.
On vain ajan kysymys, milloin seuraava kansannousu tapahtuu. Sillä
välin miehittäjät tarvitsevat paljon lisää joukkoja
ja yhä raaempia sortotoimia yrittäessään ”rauhoittaa”
Irakin asein.