Kansainväliset sopimukset muokkaavat arktista politiikkaa

Kylmä ja jäätikön peittämä Etelämanner sekä sen ympäristö alkoivat saada taloudellista merkitystä 1800-luvun loppupuolella, kun valaskannat pohjoisilla merillä olivat liiallisen pyynnin seurauksena supistuneet huomattavasti. Vaikka pyynti jatkui pohjoisessa, sitä suunnattiin myös Eteläiselle jäämerelle. Harppuunatykeillä varustetut pienet pyyntialukset toivat saaliinsa maa-asemille tai suurille emälaivoille, jotka käsittelivät valaita tehdasmaisesti. Merkittävin maa-asema sijaitsi Etelä-Georgian saarella, mutta asemia oli myös Etelämantereen läheisillä saarilla.

Valaiden määrän vähetessä toiminta hiipui. Lähes sukupuuttoon metsästetyt sinivalaat rauhoitettiin jo vuonna 1964, ja kansainvälinen sopimus valaanpyynnin kieltämisestä astui voimaan vuonna 1984. Sinivalaita on silti edelleen vain noin 10 000 yksilöä, kun ennen kaupallisen valaanpyynnin alkua niitä eli maailman merissä arviolta 300 000–400 000. Vaikka valaanpyynnin lopettamisesta on kulunut pitkä aika, sen jäljet näkyvät yhä. Maastosta löytyy norjalaisten 1900-luvun alkupuolella Deception-saarelle ...