Selluksi silputtu metsä
Kun valtion metsä silputaan selluksi, kuka hyötyy ja kuka menettää? Kesäkuussa 2025 Kainuun Kaupinvaarassa hakattiin luonnonmetsä, jonka monimuotoisuus oli tunnettu tutkijoille ja paikallisille. Puut päätyivät UPM:n tuotantoketjuun, vaikka yhtiö kiistää osuutensa. Tapaus ei ole poikkeus, vaan osa rakenteellista ilmiötä, jossa pääoma sanelee luonnon kohtalon työväenluokan ja kansalaisyhteiskunnan ääntä sivuuttaen. Metsien tuho ei ole vain ekologinen kriisi — se on luokkakysymys, jossa päätösvalta keskittyy harvoille ja seuraukset jakautuvat epätasaisesti. Kun hallitus ja metsäyhtiöt sivuuttavat tutkijoiden ja aktivistien vetoomukset, paljastuu, kuinka syvälle kapitalismin logiikka ulottuu – myös juuristoihin.
Kesäkuussa 2025 Kainuun Kaupinvaarassa tapahtui jotakin, joka vaatii vakavaa yhteiskunnallista tarkastelua. Ympäristöjärjestö Greenpeacen mukaan valtion omistama luonnonmetsä, tunnettu uhanalaisista lajeistaan ja monimuotoisuudestaan, hakattiin lintujen pesimäaikaan. Puut kuljetettiin UPM:n Pietarsaaren sellutehtaalle, vaikka yhtiö kiistää ostaneensa puuta kyseiseltä alueelta. Metsäliikkeen aktivistien seuranta kuitenkin osoitti toisin.
Kainuun metsätragedia on esimerkki siitä, miten luonnon kohtalo kietoutuu yhteiskunnan valtasuhteisiin, taloudellisiin rakenteisiin ja luokkasidonnaisiin päätöksiin. Kun metsä hävitetään, kyse on aina ekosysteemin tuhosta. Yhteiskunnallisesti valveutunut kysyy lisäksi: kuka saa päättää, mitä luonnolle tehdään – ja millä perusteilla? Kaupinvaaran tapaus paljastaa, ettei metsien kohtalo ratkennut demokraattisesti eikä neutraalisti. Luonnonmetsä silputtiin selluksi. Tapahtunut heijastaa pääoman etuoikeuksia.
UPM on toistuvasti joutunut luonnonsuojelijoiden, kuten Greenpeacen, Metsäliikkeen ja Elokapinan, kritiikin kohteeksi. Yhtiötä on arvosteltu hakkuista luonnonmetsissä, joissa esiintyy uhanalaisia lajeja ja korkea biodiversiteetti. Evo-alueen ja Rokansaaren hakkuusuunnitelmat ovat herättäneet laajaa vastustusta. Kansalaisjärjestöt ovat vedonneet alueiden pysyvän suojelun puolesta, mutta toistuvasti päätösvalta on jäänyt taloudellisten toimijoiden käsiin.
Myös UPM:n kansainväliset toimet, kuten eukalyptusplantaasien vedenkäyttö Uruguayssa, ovat herättäneet vastustusta. Ympäristöjärjestöt ovat syyttäneet yhtiötä viherpesusta ja modernista kolonialismista. Kritiikki ei kohdistu vain yksittäisiin hakkuisiin, vaan järjestelmään, jossa luontoa kohdellaan raaka-ainevarantona – ei yhteisenä omaisuutena.
Greenpeacen metsäasiantuntija Matti Liimatainen kommentoi tilannetta järjestön tiedotustilaisuudessa, joka järjestettiin pian Kaupinvaaran hakkuun jälkeen. Tilaisuudessa esiteltiin aktivistien keräämää aineistoa ja vaadittiin hallitukselta sekä metsäyhtiöiltä vastuullisempaa toimintaa. Liimatainen sanoi suoraan: “Tämä on törkeää piittaamattomuutta yhtiöltä, joka väittää hankkivansa puun vastuullisista lähteistä.” Hänen mukaansa Kaupinvaaran metsä oli tunnettu uhanalaisten lintujen, sammalien ja jäkälien lajistosta – ja UPM tiesi tämän. “Nyt metsä on tuhlattu selluksi.”
Orpo–Purran hallituksen keväällä julkaistut vanhojen metsien kriteerit olivat Liimataisen mukaan “täydellinen rimanalitus”. 430 tutkijaa vetosi kriteerien julkaisun yhteydessä hallitukseen, mutta turhaan. Metsähallitus hakkasi Kaupinvaaran metsän heti neuvottelujen jälkeen – kiireellisenä kohteena.
Kapitalismin logiikka ei tunnista metsän arvoa muuten kuin sellun hinnassa. Luontoa ei kohdella elävänä kokonaisuutena, vaan markkinoitavana resurssina. Tämä logiikka ei ole neutraali – se on luokkasidonnainen. Se paljastaa, kenellä on valta, kenellä on ääni ja kenellä on oikeus päättää siitä, mitä luonnossa tapahtuu.
Puusuhteet ja kulttuurinen metsäsuhde
Itä-Suomen yliopistossa julkaistu Kaisa K. Vainion väitöskirja Lempipuut: Lajienvälisen ystävyyden näkökulma puusuhteiden moninaisuuteen tarjoaa uudenlaisen tavan ymmärtää metsää. Vainio kuvaa metsäsuhteen kulttuurisena ajankuvana, jossa metsät eivät ole vain resursseja, vaan syvästi henkilökohtaisia ja historiallisia maisemia. Hän osoittaa, että metsät ovat osa identiteettiä, perintöä ja arkea – paikkoja, joissa kuljetaan, eletään ja muistetaan.
Tutkimus tuo esiin puiden roolin emotionaalisessa hyvinvoinnissa. Yksittäiset puut voivat toimia mielipaikkoina, tarjoten rauhaa ja tilaa tunteiden säätelylle. Erityisesti suuret ja vanhat puut koetaan voiman ja pysyvyyden symboleina. Väitöskirja korostaa, että puusuhteet eivät ole vain esteettisiä, vaan kulttuurisesti merkityksellisiä. Niiden ymmärtäminen voi auttaa suunnittelemaan ympäristöjä, jotka tukevat ihmisten kokonaisvaltaista hyvinvointia.
Vainio tunnistaa kolme puusuhdetyyppiä: ihaileva/voimaannuttava, hoivaava ja nostalginen. Näiden taustalla vaikuttavat viisi yhteyden lajia: materiaalinen, aistipohjainen, transsendentti, symbolinen ja tiedollinen. Puut eivät ole vain maiseman osa, vaan ne toimivat tunteiden, muistojen ja hyvinvoinnin lähteinä.
Teollisuuden ja metsänsuojelun ristiriitaa Vainio tarkastelee kulttuurisen metsäsuhteen kautta. Hän osoittaa, että metsäkeskustelu on polarisoitunut kahteen kilpailevaan diskurssiin: metsätaloutta tukevaan ja sitä kritisoivaan. Kun yksittäisten puiden kaataminen herättää voimakkaita tunteita, kyse ei ole vain luonnonsuojelusta – vaan myös siitä, miten ihmiset kokevat metsän osana omaa elämäänsä ja yhteiskuntaa. Puusuhteet voivat toimia kanavana ympäristötunteiden, kuten surun, huolen ja aktivismin ilmaisulle. Yksittäinen puu voi nousta yhteiskunnallisen keskustelun symboliksi, joka heijastaa laajempia arvoja ja ristiriitoja luonnon hyödyntämisen ja suojelemisen välillä.
Lopuksi
Greenpeace vaatii, että metsäyhtiöt – UPM, Stora Enso ja Metsä Group – kieltäytyvät ostamasta puuta luonnonmetsistä. Mutta toistaiseksi vastuu on jätetty yhtiöille, jotka eivät ole suostuneet kantamaan sitä.
Kaupinvaaran kohtalo ei ole poikkeus. Se on esimerkki siitä, miten kapitalismi toimii – ei vain taloudessa, vaan luonnossa, politiikassa ja arjessa. Se muistuttaa, että antikapitalistinen toimijuus ei ole vain ideologinen valinta, vaan elinehto luonnon säilymiselle.
