Rauhaa ja rakkautta sinulle, Venäjän kansa

Joulukuussa vuonna 1990 olin Neuvostoliiton Tiedeakatemian kutsumana Moskovassa filosofian laitoksella esitelmöimässä ja sain ensimmäisen, todellisen kosketuksen venäläisiin. Osallistuin pieneen konferenssiin, ja minut oli majoitettu puoluekoulun tiloihin, joissa viimeisinä opiskelijoina näytti olevan vielä odottamassa kotiinpaluuta laosilainen ryhmä. Kokemus venäläisistä oli yksinomaan myönteinen; he olivat ystävällisiä, lämpimiä ja auttavaisia. Aivan toisenlaisia kuin mitä olin kuullut monien muiden suomalaisten tavoin jo lapsuudessani: ”Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistettaisiin.”
Tosin isoisäni, joka oli pappi, oli ollut toista maata: hän oli ollut venäläisten sotavankisairaalan sielunhoitajana ja oli pystynyt rakastamaan vihollisen sotilaita, vaikka kaksi omaa poikaansa oli jo kaatunut sodassa. Isoisäni kirjoitti eräässä kirjeessään, ettei näissä venäläisissä ollut mitään moitittavaa, toisin kuin sotavankisairaalan suomalaisessa henkilökunnassa: eräskin lääkäri oli ollut leikkaussalissa humaltuneena.
Kohtaaminen kansallispuistossa
Toinen ...