Tulkoon lakko lopullinen

Filosofit ja skitsoanalyytikot Gilles Deleuze ja Felix Guattari esittävät kirjassa Mitä filosofia on? erottelun niin sanottujen transsendenttien ja immanenttien utopioiden välillä. Transsendenteilla utopioilla viitataan autoritaariseen, uhrauksia ja jopa väkivaltaa vaativaan utopiaan, jonka lupaus paremmasta toteutuu joskus jos on toteutuakseen. Kyseessä on pelkkä lupaus, joka voi toteutua tai olla toteutumatta. Se on kuin taivas, jolle ihminen siirtää elämänsä arvon. Immanentti utopia puolestaan merkitsee utopian toteuttamista tässä-ja-nyt. Immanentissa utopiassa halut affirmoidaan, hyväksytään ja toteutetaan tässä-ja-nyt. Immanentissa utopiassa välineet ja päämäärät ovat yhtä kuin anarkismin prefiguratiivisessa filosofiassa. Immanentti utopia ennakoi tässä-ja-nyt muutosta jota se itse on aiheuttamassa.

Tällaisia immanentteja utopioita voidaan löytää monilta yhteiskuntakriittisiltä ryhmiltä ja vallankumouksellisilta liikkeiltä (etenkin anarkistisista traditioista), mutta mielestäni elementtejä niistä voidaan löytää kaikesta oman, itseasetetun logiikkansa mukaan toimivista yhteisöistä ja yhteiskunnallisista kokeiluista. Erilaiset ekokylät, kadunvaltaukset, varastoreivit, aikapankkikokeilut ja neuvostot ovat kaikki nähdäkseni tällaisen immanentin utopian ilmentymiä. Toiset näistä immanenteista utopioista ovat Hakim Beyn TAZin (”Väliaikaisesti autonomiset alueet”) kaltaisia hetkellisiä vapaudellisia tiloja ja toiset pitkäjänteisempää eloa varten suunniteltuja projekteja. Molempia kuitenkin yhdistää päämäärien ja keinojen yhteenlankeaminen.

Teppo Eskelinen on teoksesssaan Sorron rajat kirjoittanut Rosa Luxemburgin kautta lakosta tavalla jossa lakko voidaan ymmärtää kuvatunlaiseksi immanentiksi utopiaksi. Eskelisen mukaan Luxemburg ei käsittänyt lakkoa ainoastaan välineenä työväestön välittömien intressien (palkankorotus, työehtojen parantaminen) ajamiseksi, vaan myös sosialismissa elämistä opettavaksi tapahtumaksi. Lakolla on jo itsessään arvoa sikäli kun se toteuttaa hetkellisesti sosialismin tässä-ja-nyt. Tässä luxemburgilaisessa ajattelussa lakkoa ei välineellistetä vaan sen nähdään itsessään jo vahvistavan demokraattisia ja solidaarisia käytänteitä. Joka kerta kun lakkoon ryhdytään, eletään tuon lakon keston verran jo siinä maailmassa mihin lakon avulla viime kädessä pyritään.

Lakko ei ole väline sosialismin tavoittelemiseksi vaan sosialismin, vapauden ja solidaarisuuden hetkellinen täydellistyminen. Lakko on kapitalististen suhteiden hetkellinen murtuminen. Lakko opettaa meitä elämään vapaina kapitalismin kahleista. Lakko on sosialismi. Kauan eläköön lakko! Tulkoon lakko viimeinen. Ja lopullinen.