Kielletyt kirjat – punavangin elämäkerta
Alatorniolainen kunnallispoliitikko Eino Lindholm (1895–1977) piti ensimmäisen kerran aapiskirjaa kädessään kiertokoulussa Ylivojakkalassa. Eino löysi kirjoista ja työväenliikkeen lehdistä sellaista viisautta, jota hän halusi jakaa köyhille ihmisille. Vasta ilmestynyt Eino Lindholmin elämäkerta ”Kielletyt kirjat” kertoo, kuinka nuori perheenisä salakuljetti hevosella kuusi säkillistä kiellettyjä kommunistisia kirjoja Vojakkalasta Kemijokivarteen Taivalkoskelle ja autokyydissä Kemiin.
Uutuuskirja on osa kommunistien historiaa, jonka vaiheet ulottuvat Alatornion Ylivojakkalasta halki Suomen. Kirjan on kirjoittanut Eino Lindholmin pojantytär, toimittaja Tuula Savolainen. Hän kertoo, että kirjat muuttivat papan elämänsuuntaa, kun hän joutui punavankina Tammisaaren pakkotyölaitokseen kirjojen salakuljetuksesta.
– On surullista lukea vanhoja kuulustelupöytäkirjoja, joista selviää, kuinka naapurit ja tutut ilmiantoivat ihmisiä Etsivälle keskuspoliisille. Pappa kavallettiin kylällä kommunistina ja hän sai peräänsä ohranan. Einoa jahtasivat vuosikymmeniä poliisin lisäksi tullimiehet ja rajavartijat kirjojen, lehtien ja ihmisten salakuljettamisesta, kertoo Savolainen.
Eino Lindholm oli 34-vuotias, kun neljä poliisia tunkeutui kiväärit käsissään Einon kotitorppaan ja pidätti hänet syysyönä 1930. Einon lapset, 4-vuotias tytär ja 2-vuotias poika joutuivat itkien katsomaan isänsä pahoinpitelyä. Ohrana kuljetti Einon Kemin poliisilaitokselle, josta alkoi matka Oulun, Vaasan ja Katajanokan vankiloiden kautta Tammisaaren vankilaan.
Länsirajan salainen etappitie paljastui
Eino Lindholmin pidätys johti Haaparannalta länsirajan yli tulleen Perä-Pohjolan salaisen etappitien paljastumiseen. Amerikansuomalaisen toimittaja Arne Halosen vuonna 1928 toimittama teos ”Suomen Luokkasota, Historiaa ja muistelmia” on 500-sivuinen teos, jota Vojakkalan kommunistit kuljettivat eteenpäin hevosilla, potkureilla, kalakelkoilla, kuorma-autoilla ja junilla. Kirjoja piilotettiin niittylatoihin, ulkorakennuksiin ja navetan lattialautojen alle.
– Vaasan hovioikeus tuomitsi papan valtiopetoksen valmistelusta yhdeksi vuodeksi ja kuudeksi kuukaudeksi vankilaan. Oikeus riisti häneltä myös kansalaisluottamuksen kolmeksi vuodeksi. Papan ainoa ”rikos” oli olla eri mieltä valtaa pitävien kanssa.
Tammisaaren ”yliopistossa” Eino teki puoluetyötä ja hän pääsi vankilan kirjastoon jatkamaan lapsena aloittamaansa lukuharrastusta. Iltaisin hän luki sellissä marxilaista kirjallisuutta, opiskeli valtio-oppia, filosofiaa ja tähtitiedettä. Eino työskenteli vankilan sairaalassa. Hän kertoo, että poliittisen vangin hoito oli ilveilyä. Lääkkeenä käytettiin kauraliimaa ja joitakin tippoja. Oli samantekevää, eli tai kuoli.
”Puoluetyö jatkui Tammisaaressa ja yhteydet olivat muurien ulkopuolella. Minulla oli tilaisuus olla Tammisaaren pakkotyölaitoksessa puoluetyössä mukana. Tammisaaren pakkotyölaitos oli minulle koulu. Se oli marxilais-leninismin koulu. Se oli luokkataistelun koulu ja vallankumouksen koulu”, kirjoitti Eino päiväkirjaansa.
Poliittisen vangin hoito oli ilveilyä. Lääkkeenä käytettiin kauraliimaa ja joitakin tippoja. Oli samantekevää, eli tai kuoli.
Einosta kasvoi sananvapauden esitaistelija
– Punavankila kasvatti Einosta sananvapauden esitaistelijan. Olen omistanut papan elämäkerran kaikille niille taistelijoille, jotka tekevät työtä sananvapauden puolesta. Meillä särjettiin kirjapainoja ja kiellettiin työväenliikkeen lehtiä ilmestymästä vielä vajaat 100 vuotta sitten. Tuossa kauhistuttavassa ajassa Eino kuljetti kirjallisuutta ja puolusti uupumatta sanomisen ja kirjoittamisen oikeutta porvareiden mielivaltaa vastaan, sanoo Tuula Savolainen.
Kun Eino vapautui Tammisaaresta luuviuluksi laihtuneena, hän jatkoi Suomen Kommunistisen Puolueen maanalaista työtä. Eino, Kalle Kankaanranta ja Leo Alakokkare olivat perustaneet kolmen miehen maanalaisen solun Vojakkalaan jo vuonna 1923, jolloin Eino liittyi puolueen jäseneksi.
Etsivä keskuspoliisi pidätti Einon pian uudelleen ja teki taas kotietsinnän torppaan. Eino oli piilottanut kuljetusta odottavat kirjat Kissalankalliolle. Eino virui luteiden kanssa vajaan viikon Kemin poliisiputkassa. Kun torpasta ei mitään löytynyt, Kemin kauhuna tunnettu etsivä Sulo Auer joutui vapauttamaan Einon.
Köyhien ihmisten asialla Alatorniolla
Einolla oli aina joko metsäsukset tai polkupyörä lähtövalmiina, kun käsky kävi. Hän jatkoi työtään SKP:n Lapin piirissä organisaattorina sekä SKP:n ja SKDL:n Vojakkalan ja Kourilehdon osastoissa puheenjohtajana. Hän toimi Alatornion kunnanvaltuutettuna ja muissa luottamustehtävissä noin kolme vuosikymmentä.
Einon koti oli kommunistien etappipaikka, ja siellä vieraili oman puolueen ministereitä ja kansanedustajia kuten Arvo Aalto, Anna-Liisa Tiekso, Eino Tainio, Niilo Koskenniemi ja Mikko Ekorre. Kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä kirjoitti Einon muistokirjoituksen Tiedonantajaan, jonka asiamies Eino oli.
– Pappa oli sydämen sivistynyt poliitikko, joka huolehti aina köyhien ja vähäosaisten ihmisten asioista. Niin pientä asiaa ei ollutkaan, etteikö hän olisi hoitanut sitä täydellä tarmolla.
Eino puolusti vanhuksia ja lapsia, alkoholisteja ja irtolaisia. Ihmisillä oli silloinkin nälkä ja vanhuksille ei ollut tarpeeksi hoitopaikkoja. Aika on nyt Orpon hallituksessa yhtä lohdutonta kuin 1930-luvulla, sanoo Tuula Savolainen.
Kielletyt kirjat
Tuula Savolainen
Omakustanne, 2024
Kovakantinen, 268 sivua
