Kulttuuri ja rauha – yhteisöllisyyden voima autoritaarisuuden keskellä

Ehdoton suosikkini Mikko Perkoilan tuotannosta on Avaruuden maisema. Siinä lauletaan: ”On tuolla maa, pallo sininen. Yhteinen koti eläinten ja ihmisten. Pinnalla sen yhtään rajaa näe en” Laulu on kulkenut mukanani vuosia, mutta tänä keväänä se tuntuu ajankohtaisemmalta kuin pitkään aikaan. Maailma ympärillä on kiristynyt, rajat koventuneet ja turvallisuudesta puhutaan entistä militaristisemmin. Siksi kulttuuri ja rauhantyö näyttävät jälleen, miksi ne ovat yhteiskunnan hiljaisia ja äänekkäitä vastavoimia.

Kun kuuntelen Perkoilan uutta juuri julkaistua levyä Saako naapurin tontille rakentaa, huomaan hymyileväni. Ironia on lempeää mutta terävää. ”Saako naapurin tontille rakentaa. Kyllä vain, kyllä, kyllä vain, kunhan seuraa oikeaa agendaa ja pykäliä vahvemman lain”, laulaa Perkoila.

Rauhantaiteilijoiden Uusi Sivu –verkkojulkaisussa maailmanmusiikista ja Taljanka-yhtyeestä tuttu Timo Tyrväinen kuvaa albumia ”sekä mahdollisesti Perkoilan parhaaksi että tärkeimmäksi.” Olen samaa mieltä: Perkoila laulaa turvallisuudesta tavalla, joka ulottuu jokaiseen pihaan ja jokaisen ihmisen elämään.

Tampereen Legioonateatterin harjoitustilassa oranssit tuolit muodostavat ympyrän, joka näyttää enemmän turvapaikalta kuin kuoroharjoitukselta. Kuorolaiset venyttelevät, päristelevät poskilihaksiaan ja etsivät yhteistä hengitystä. Kuoronjohtaja Kata Lindberg taputtaa käsiään yhteen, ja rytmi kulkee ringissä kuin lämmin aalto. Tässä tilassa rauha ei ole abstrakti käsite, vaan jotain, joka tapahtuu ihmisten välissä — katseissa, hengityksessä, äänen vapautumisessa.

Legioonateatterin Rauhankuoro syntyi vuonna 2024, jolloin Orpo–Purran hallitus oli lakkauttanut rauhanjärjestöjen valtionavut ja julkinen keskustelu oli kärjistynyt. ”Maailmantilanne oli hurja. Ukrainan sota oli jo käynnissä, ja oli tarve järjestää jotain, mikä antaisi ihmisille toivoa”, sanoo kuoronjohtaja Kata Lindberg.

Ensimmäisiin harjoituksiin tuli 40 ihmistä. Kuoro ei vain syntynyt tarpeeseen — se alkoi vetää puoleensa ihmisiä kuin magneetti. Jotain rauhankuorossa oli, jotain sellaista, mitä moni kaipasi, mutta ei osannut sanoittaa: paikka, jossa rauhasta voi puhua ilman pelkoa leimautumisesta ja jossa yhteisöllisyys ei ole juhlapuhe, vaan arjen käytäntö.

Kuoro on kuin pieni laboratorio, jossa rauhaa kokeillaan käytännössä. Kun joku epäröi, toinen kannustaa. Kun joku unohtaa sävelen, vieruskaveri laulaa rinnalla. Kun arki painaa, kuoro tarjoaa tilan, jossa voi hengittää ja tulla nähdyksi. Se on rauhantyötä, joka ei näy otsikoissa, mutta joka muuttaa ilmapiiriä. Nyt rauhankuoro näkyy Tiedonantajan kannessa – tai ainakin sen johtaja lempisoittimensa ääressä.

Rauhankuoron ydinajatus on yksinkertainen ja radikaali: rauha ei synny ylhäältä, vaan ihmisten välisistä suhteista. Se syntyy siitä, että joku katsoo toista silmiin ja sanoo: Olet turvassa tässä.

Samaan aikaan toisaalla maailma näyttää rujot kasvonsa.

Samaan aikaan toisaalla maailma näyttää rujot kasvonsa. Amnesty Internationalin raportti vuodelta 2025 kertoo, että teloitusten määrä nousi korkeimmaksi 44 vuoteen. ”Hälyttävä piikki kuolemanrangaistuksen käytössä johtuu pienestä, eristäytyneestä joukosta valtioita, jotka ovat valmiita teloittamaan ihmisiä hinnalla millä hyvänsä”, sanoo Agnès Callamard, pääsihteeri, Amnesty International, järjestön tiedotteessa (18.5.2026).

Amnestyn mukaan kuolemanrangaistukset kohdistuvat erityisesti niihin, joilla ei ole varaa oikeusapuun tai poliittiseen turvaan. Se on väline, jolla hallitaan epävarmuutta ja tukahdutetaan vastarinta. Marxilaisittain ilmaistuna: valtiollinen väkivaltakoneisto toimii pääoman ja vallan turvaajana, ei ihmisten oikeuksien puolustajana.

Kun kuoro laulaa, yleisö liittyy mukaan. Kun Perkoila kysyy, saako naapurin tontille rakentaa, kuulija ymmärtää, ettei kysymys ole vain rakentamisesta. Kun Amnesty raportoi teloitusten kasvusta, maailma näkee, miten pelolla hallitseminen toimii.

”Miljoonat ihmiset jatkavat taistelua kuolemanrangaistusta vastaan ympäri maailmaa”, sanoo Callamard. Tämä taistelu on kulttuurinen, poliittinen ja yhteisöllinen. Se näkyy kuorossa, joka laulaa rauhasta, ja taiteilijoissa, jotka uskaltavat kysyä vaikeita kysymyksiä.

Kulttuuri ei yksin pysäytä autoritaarisia järjestelmiä, mutta se rakentaa tiloja, joissa ihmiset voivat hengittää, ajatella ja toimia yhdessä. Olisiko tässä se hetki, jolloin radikaalivasemmistolainen kansalaisyhteiskunta, sivistyneistö, taiteilijat ja tutkijat voisivat nousta nykymenon haastajaksi?

Voisiko 10.–11.10. Helsingissä Rauhanasemalla ja Pasilan kirjaston auditoriossa järjestettävä Tiedonantaja‑festivaali toimia uuden rakentamisen lavana?

---