Prekaarin runoilijan kevät: Marko Korvela elää ja kirjoittaa luokasta

Kevät on vasta avautumassa, kun istumme Rauhanaseman seinustan penkillä. Fredrikaa suljetaan, kahvilan viimeiset kupit kilisevät tiskissä, ja runoilija käy pikaisesti vessassa ennen kuin istahtaa takaisin viereeni. Aurinko osuu Arndt Pekurisen puiston reunaan, jossa musliminainen lukee paksua kirjaa. Virastotalon työntekijät käyvät tupakkatauolla, Pasilan asemalta jarruttava juna kirskuu, lokit kirkuvat ja pronssinen veistos kiiltää kevätvalossa. On siis kevät, ja tapaan Marko Korvelan.

Korvela on hahmo, jonka ympärille kertyy kerroksia kuin kevään ensimmäisiin puihin valoa. Hän on Tiedonantajan entinen päätoimittaja, kirjailija, työelämärunoilija, yhteiskuntakriitikko ja proletaarinen ajattelija, joka ei koskaan ole suostunut pitämään maailmaa valmiina. Hänen runoutensa on yhtä aikaa arkista ja analyyttista, rääviä – ruumiillista ja poliittista. Se on sitä, mistä yhteiskuntakriittiset runoilijat on tehty: ei sokerista, ei kanelista, vaan työvuorojen rytmistä, viinasta, epävarmoista sopimuksista, yövuorojen jälkeisestä hiljaisuudesta, lakkojen kaiusta, bussipysäkkien tuulesta ja siitä sitkeästä toivosta, joka ei suostu sammumaan.

Kun kysyn, mitä Marko Korvelalle kuuluu, vastaus ei ole lyhyt.

Kun kysyn, mitä Marko Korvelalle kuuluu, vastaus ei ole lyhyt. Hänelle kuuluu paljon – yhteiskunnallista, kaunokirjallista ja kriittistä. Hänelle kuuluu työelämän arjen tarkkailua, kirjoittamista, lukemista, järjestötoimintaa, keskusteluja, epäkohtien osoittamista ja niiden läpi katsomista. Hänelle kuuluu hyvää. Mies on iloinen siitä, että sanat voivat vielä muuttaa jotakin, ja että ihmiset jaksavat edelleen kuunnella.

Korvelan olemuksessa on jotakin rauhallista, mutta päättäväistä. Hän puhuu kuin ihminen, joka on nähnyt tarpeeksi ymmärtääkseen, ettei mikään muutu itsestään. Hän ei kuitenkaan ole kyyninen – pikemminkin hän on toiveikas realisti, joka tietää, että kriittisyys on rakkautta maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Ja juuri siksi hänen runonsa ja ajatuksensa kantavat

Kun keskustelu kääntyy arkeen, Korvela naurahtaa kuivasti. “Prekaari ei ole mikään abstrakti termi. Se on minun kalenterini.” Hänen arjestaan piirtyy kuva, joka on tuttu monille suomalaisille: pätkätöitä, osa-aikaisia keikkoja, freelance-projekteja, epävarmoja sopimuksia, jatkuvaa aikataulujen sovittelua ja sitä tunnetta, että elämä on kuin palapeli, jonka palat vaihtavat muotoaan kesken kaiken.

Korvela ei romantisoi prekaarisuutta. Hän ei myöskään uhriudu. Hän kuvaa sitä kuin meteorologi kuvaa säätä: tarkasti, analyyttisesti ja tietäen, että olosuhteet voivat muuttua hetkessä. Prekaari arki on hänelle jatkuvaa varuillaan oloa — ei pelon vaan valppauden muodossa. Se on kykyä nähdä, mistä seuraava työvuoro tulee, miten laskut maksetaan ja miten kirjoittamiselle raivataan tilaa kaiken keskelle.

Hän kertoo, että pätkätyöläisen elämä on kuin hengittäisi kahdessa rytmissä: yhdessä työnantajien aikataulujen mukaan, toisessa oman luovan työn tahdissa. “Joskus ne rytmit osuvat yhteen, joskus eivät.” Ja juuri tästä ristiriidasta syntyy hänen runoutensa: työelämän epävarmuudesta, mutta myös sen ihmisistä, jotka pitävät yhteiskunnan liikkeessä.

Korvela näkee prekaarin arjen laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä. Se ei ole yksilön epäonnistuminen, vaan järjestelmän valinta. “Prekaarius on tapa pitää ihmiset varpaillaan. Kun et tiedä, mitä ensi kuussa tapahtuu, et ehdi kyseenalaistaa tämän kuun epäoikeudenmukaisuuksia.”

Silti hän uskoo, että prekaarit työntekijät ovat tärkeä tulevaisuuden muutosvoima — koska he näkevät järjestelmän saumakohdat läheltä.

Silti hän uskoo, että prekaarit työntekijät ovat tärkeä tulevaisuuden muutosvoima

Kun puhe siirtyy kapitalismiin, Korvelan ääni syvenee. Hän ei korota ääntään, mutta jokainen sana painaa. Marxilaisuus ei ole hänelle ismi, vaan analyysiväline – tapa ymmärtää, miksi maailma toimii niin kuin toimii. Hän puhuu kapitalismista kuin koneesta, joka on rakennettu kuluttamaan ihmisiä ja resursseja nopeammin kuin ne ehtivät uusiutua.

“Yksi laite, jonka mä teen, maksaa yli tuhat dollaria. Mä teen niitä kahdeksan tuntia päivässä. Mä tuotan 18 000 dollaria. Mä saan itse siitä 13 euroa tunnilta.” Korvela sanoo tämän ilman dramatiikkaa – kuin ihminen, joka on laskenut luvut liian monta kertaa.

Hän kertoo, että yrityksessä, jossa hän on palkkatöissä, lasketaan arvoa “työarvoteorian mukaan koko ajan”. “Marxilainen työarvoteoria toteutuu kapitalismissa. Kapitalistinen yritys ei voi toimia, ellei se laske arvoa työn mukaan. Se on fakta.”

Korvela näkee kapitalismin kriisinä, joka ei ole tulossa, vaan jo täällä. “Tämä globaali kapitalismi menee silmät kiinni kohti kallioseinää. Ihmiset kuvittelee, että Trumpin jälkeen voidaan palata johonkin. Ei meillä ole mitään mihin palata.”

Hän ei säästele myöskään vasemmistoa: “Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ajateltiin, että liberaalikapitalismin sisällä voidaan ratkaista yhteiskunnallisia ristiriitoja. Se oli virhe.” Hän puhuu työväenliikkeen kulttuuristen työkalujen menetyksestä ja fasismin noususta: “Työväenliikkeen omat urheiluseurat, kulttuuritoiminta – kaikki se hävisi. Nyt me eletään fasismin historiallista nousua ilman vastavoimaa.”

Silti visionääri ei ole toivoton. “Kun tulee toivoa, se toivo on pakko laittaa töihin.” Hän uskoo, että kapitalismin kriisi avaa mahdollisuuksia uudenlaiselle ajattelulle: “Ratkaisevaa on se, mitä mä teen sen kahdeksan tunnin jälkeen. Mihin mä laitan mun voimat.”

Haastattelun lopussa Korvela puhuu runoudesta tavalla, joka palauttaa sen takaisin ihmisten käsiin. “Kirjallisuus ei ole mitään hienoa. Se on kielen alkuperäinen tapa olla.” Hän haluaa madaltaa kynnystä: “Runoja ei tarvitse ymmärtää. Riittää, että runo antaa jonkun fiiliksen.”

Kirjallisuus ei ole mitään hienoa. Se on kielen alkuperäinen tapa olla.

Hän mainitsee amerikkalaisen beat-runoilija Allen Ginsbergin (1926–1997): “Ginsberg kirjoitti siitä mitä näki ikkunasta. Harmaita taloja, ikkunoita rivissä, puu vihreällä. Ei tarvita symboliikkaa.” Hän sanoo käyttävänsä itse “hirvittävän vähän symboliikkaa”, koska runon ei tarvitse piilottaa mitään – sen pitää näkyä.

Kun kysyn, mitä hän tekee silloin kun ei kirjoita, hän nauraa. “Mä tykkään katsoa hömppäsarjoja, Poirotia, Marplea, Marvelia. Aivot lepää.” Hän kertoo katsovansa samoja sarjoja monta kertaa. “Ei haittaa vaikka on nähnyt jo.”

Lopuksi hän sanoo hiljaisemmin: “Koettu elämä on arvokasta. Runouden pitää mennä sinne koetun elämän ääreen,arkeen, työpaikoille, ihmisten keskelle. Niin kuin ay-liikkeenkin.”
Hän katsoo ympärilleen kuin Ginsberg Rauhanaseman kevääseen, jossa juna jarruttaa, lokit kirkuvat ja Pekurisen puiston puut avaavat lehtiään. “Ei runous ole erillään elämästä. Se on sitä.”

Kesällä Marko Korvela esiintyy seuraavissa tilaisuuksissa:

Eino Leinon päivä 6.7. Helsinki
Tampereen Tapahtumien yö 6.8.
Turun Taiteiden yö 14.8.
Helsingin Taiteiden yö 20.8.
Järvenpään Kirjasto 15.9.
Karkkilan kirjasto 4.11.

Tarkemmat paikat ja aikataulut: markokorvela.wordpress.com

Korvelan tuotantoa:

Kontula Blues. Helsinki:
Basam Books, 2022.

Myyr Yorkin kuningas. Helsinki: Momentum Kirjat, 2023.

Iso III. Helsinki: Kulttuurivihkot, 2026.

---