Katkera paluu ”vihan veljiin”
”Kenen joukoissa seisoin” on politiikassa epäonnistuneen Lauri Hokkasen katkera tilitys ”taistolaisesta harharetkestään”. Samalla se on hämmentävän yksinuottista jatkoa ikivanhoille oikeistolaisille väitteille, joissa Suomen kommunistinen puolue oli Neuvostoliiton ”viides kolonna” ja Suomea uhkasi ”sovjetisoiminen”.
Kustantaja mainostaa kirjaa ”perusteellisena ja monipuolisena analyysina” taistolaisuudesta. Joka sellaista kirjasta hakee, pettyy. Kirja koostuu pääosin muista teoksista lainatuista pitkistä historian kuvauksista, joita on yritetty sitoa tarinaksi muutamilla muisteluilla ja aasinsilloilla.
Kirja voi kuvata Hokkasen tietä 70-luvun alun maolaisuudesta Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton piirisihteeriksi, Tiedonantajan Helsingin levikkijaoston sihteeriksi ja ”kolmaslinjalaisuuden” kautta 80-luvun alkupuolella eroon SKP:stä. Mikään analyysi ”taistolaisuudeksi” leimatusta ilmiöstä kirja ei ole.
”Taistolaisuuden ydin”?
Hokkanen väittää, että ”taistolaisuuden ydin” oli sitoutuminen ”Neuvostoliittoon ja sen valtionideologiaan”, ”murhavaltioon”. Neuvostoliiton rooli Hitlerin fasismin voittamisessa, sen kehitys 60- ja 70-luvuilla, rooli vastavoimana imperialismille ja vaikutus Suomenkin hyvinvointivaltion kehitykseen ei tässä merkitse mitään. Julkista keskustelua Neuvostoliiton ongelmista välteltiin pitkään, mutta Hokkasen väite ”stalinismin perinnön jatkajista” on silkkaa parjausta.
”Luovuimme omasta ajattelusta”, marxilaisen teorian harrastusta oli ”vähän” tai ”tätäkin vähemmän”, hän kuvaa aikaa, jolloin marxilainen opinto- ja tutkimustoiminta laajeni valtavasti. Opiskelussa saattoi välillä olla yksipuolisuutta ja mutkien oikomista, mutta ennen kaikkea se tuotti paljon korkeatasoista marxilaista tutkimusta ja osaamista.
Jostain syystä Hokkanen, joka ei toiminut Sosialistisessa Opiskelijaliitossa, Kulttuurityöntekijöiden liitossa tai Tutkijaliitossa, keskittyy kuvaamaan ”taistolaisuutta” juuri niiden kautta. Ajan laajat lakkoliikkeet ja kommunistien keskeinen rooli niiden järjestämisessä eivät sovi kuvaan, jota hän esittelee ”työläisnuorisoliikkeenä ilman työläisnuoria”.
”Hylkäsimme rauhanliikkeen”, Hokkanen kirjoittaa. Vietnamin sodan vastainen toiminta, Chile-solidaarisuusliike, toiminta ydinaseita vastaan ja muu rauhantyö olivat vain ”Moskovan ohjausta”, ”KGB:n bulvaaneja”. Samalla kun tällaiset Ben Zyskowiczilta tutut kuvaukset sivuuttavat Neuvostoliiton aloitteet aseriisuntaneuvotteluissa ja liennytyksessä, ne sivuuttavat myös ihmisten huolen sodan uhkista ja kamppailun, jota käytiin Suomen ulkopoliittisesta linjasta.
Samaa sarjaa on väite ”hylkäsimme demokratian” ja että eduskunta oli ”taistolaisille” vain ”puhujalava, ei sen enempää”. Miten tällaiseen kuvaan sopii kommunistien aktiivisuus peruskoulun, kansanterveyslain, päivähoitolain, työttömyysturvan, eläkeuudistuksen, yliopistojen demokratisoimisen, ympäristönsuojelun ja monien muiden uudistusten puolesta? Tai demokratiaa ja Suomen itsenäisyyttä kaventavaa EEC-sopimusta vastaan? Yhtä vähän kuin SKP:n ja SKDL:n hajaannukseen keskeisesti vaikuttaneet kiistat hallitukseen osallistumisen ehdoista.
Analyysi odottaa yhä tekijöitään
Työväen joukkoliikkeiden laajeneminen sekä vasemmistolaisen nuoriso-, opiskelija- ja sivistyneistöliikkeen nousu 60-70-luvuilla oli kansainvälinen ilmiö. Meillä siinä oli omat erityispiirteensä, joihin myös SKP:n ristiriitainen kehitys liittyi. Mistä nämä liikkeet nousivat, mitä ne saavuttivat, millaisia virheitä tehtiin ja miten tämä kaikki vaikuttaa nykyisin, ansaitsee kunnollista kriittistä ja myös itsekriittistä tutkimista ja keskustelua. ”Kenen joukoissa seisoin” -kirja ei siihen tarjoa pohjaa.
Lauri Hokkanen kiittää kirjan alkusanoissa kustannustoimittaja Anssi Sinnemäkeä, jota ilman kirjaa ei olisi tullut, ja kuutta säätiötä, jotka ovat heidän työtään rahoittaneet. Esimerkiksi monia ilkeämielisiä ja kaunaisia henkilökuvauksia lukiessa voi vain arvailla, missä määrin teksti on Hokkasen ja missä määrin toimittajan. Kirjan yksipuolisuutta kuvaa, että lukuisten haastateltavien joukossa ei ole yhtään SKP:ssä edelleen toimivaa.
Helsingin Sanomat on nostanut monen sivun jutuilla ”taistolaiskeskustelua” ensin taideteollisen korkeakoulun edesmenneen professori Antti Hassin omakustanteesta ”Hassin paperi” ja nyt Hokkasen kirjasta. Kummassakin kirjassa radikaalia toimintaa ohjataan Moskovasta. Eikä Hokkasen mukaan taustalla kummitellut vain kommunismin vaan ”Venäjän ikuisuuspolitiikan, laajentumisen aave”. Ilmeisesti tällaiset tilitykset sopivat uuteen kylmään sotaan, jota Helsingin Sanomat kertoo käyvänsä ”läntisten arvojen” puolesta.
Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Kustannustoimittaja Anssi Sinnemäki. Julkaisija Docendo.
