Kolonialismia ilman orjakauppaa

Suomi on saanut useita kehotuksia saamelaisten aseman parantamiseksi, viimeksi lokakuussa Euroopan neuvostolta. Alkuperäiskansoilla on oikeus päättää omien itsehallintorakenteidensa jäsenyydestä, mutta Suomessa tämä ei toteudu niin kuin pitäisi. Saamelaisten kielellisestä ja kulttuurisesta itsehallinnosta vastaa Saamelaiskäräjät. Viime vuosikymmeninä on tullut erimielisyyksiä siitä, kuka on saamelainen ja saa oikeuden äänestää saamelaiskäräjävaaleissa. Viimeinen sana asiassa on Korkeimmalla hallinto-oikeudella, eli valtiolla, mikä on vastoin alkuperäiskansojen oikeuksia.

Suomalaisilla on tapana väheksyä saamelaisia ja syyttää heitä turhasta valittamisesta ja yhteistyöhaluttomuudesta.

Peruskoulun oppikirjoissa saamelaiset sivuutetaan kokonaan. Me suomalaiset tiedämme tästä meidän kanssamme samassa maassa asuvasta EU:n alueen ainoasta alkuperäiskansasta paljon vähemmän kuin vaikkapa Pohjois-Amerikan alkuperäisistä asukkaista. Suomessa asuu n. 10 500 saamelaista (2015), joista poroja omistaa n. 1/5. Saamelaiskieliä on Suomessa kolme, pohjoissaame, inarinsaame ja koltansaame. Alle puolet saamelaisista osaa omaa kieltään.

Suomalaisilla on tapana väheksyä saamelaisia ja syyttää heitä turhasta valittamisesta ja yhteistyöhaluttomuudesta. Vastatuuleen -kirja kumoaa nämä väitteet tehokkaasti. Sen tekijät Kukka Ranta ja Jaana Kanninen kokevat olevansa viestintuojia. He haluavat antaa äänen saamelaisille ja tuoda sen suomalaisten kuuluville. Kirjaa varten he kiersivät Saamenmaata pari vuotta ja haastattelivat paikallisia. Kertomuksissa nousi esiin kaksi tärkeintä kipukohtaa: pakkosuomalaistaminen sekä perinteisten alueitten siirtyminen muiden hallintaan, saamelaisten ulottumattomiin.

Asuntolat identiteettiä murtamassa

Koulutusmahdollisuuksien avautumisesta kansakoulun ja peruskoulun myötä oli toki kovasti hyötyä, mutta monille saamelaisille koulunkäynnistä oli jopa elinikäistä vahinkoa. Alueille, joilla oli pitkät välimatkat, perustettiin asuntolakouluja. Oppilaina oli sekä suomalaisia että saamelaisia lapsia. Niissä annettiin jopa fyysisiä rangaistuksia saamen kielen puhumisesta. Opittiin häpeämään ja salaamaan omaa identiteettiä, ja traumojen jäljet tuntuvat näillä ihmisillä koko loppuelämän. Peruskoulun myötä tilanne alkoi hiljalleen parantua.

Asuttajakolonialismia ja vihreää imperialismia

”Lainsäädännön avulla rajoitettiin oikeudet ja mahdollistettiin uudisasutus, ja kirkon ja koulun avulla murennettiin saamelaisten identiteettiä ja itsetuntoa sekä muutettiin maailmankatsomusta ja arvoja.” (Faktalavvu – tietoa saamelaisista –verkkosivusto) Tällaista suhdetta valtaväestön ja alkuperäiskansan välillä kutsutaan asuttajakolonialismiksi.

Norjan ja Suomen välinen Tenojoki-sopimus on hyvä esimerkki tästä, samoin kuin ”vihreästä imperialismista” yhden valtion alueella, oman maan tiettyyn kansanosaan kohdistuvasta alikehittämisestä ympäristönsuojelun nojalla. Sopimuksen käsittelyssä, samoin kuin Jäämeren radan suunnittelussa, kulminoituu Suomen harjoittama kolonialismi karulla tavalla.

Sopimus, jota saamelaiset eivät ole hyväksyneet, rajoittaa kalastusta Tenojoen vesistössä. Taustalla on todellinen suojelutarve, mutta saamelaisten perinnekalastusta, tärkeää toimeentulolähdettä, rajoitetaan peräti 80%, kun taas turisteille myönnetään uusia kalastuslupia. On sivuutettu se, että saamelaisten on ollut toimeentulonsa turvaamiseksi pakko huolehtia joen ja kalakantojen hoitamisesta. Neuvotteluprosessi rikkoi Suomen perustuslakia: saamelaiset kutsuttiin vasta neuvottelujen loppuvaiheeseen, ja silloinkin heidät jätettiin eteiseen odottamaan, kun heidän asioistaan tehtiin päätös.

Jäämeren radan rakentamisaikeista saamelaiset saivat tietää median kautta. Ministeri Bernerin aloitteesta syntynyt hanke lähti liikkeelle ilman, että saamelaisten edustajille olisi edes tiedotettu asiasta. Rata olisi kuolinisku saamelaiskulttuurille.

Merkittävä tiedonjulkistamisteko

Vastatuuleen tuo julki sen, mitä saamelaisilla on ollut halu kertoa jo pitkään. He kertovat elämäntavasta ja yhteisöllisestä hallinnosta, jotka kolonialistinen valtio on lopettanut. Yhteys kieleen, kulttuuriin ja sukuperinteisiin on katkennut sulauttamispolitiikkaan. 1990-luvulta lähtien niin kieliä kuin käsityö- ja lauluperinnettä on kuitenkin alettu elvyttää, valmistaa saamenpukuja ja kantaa niitä pystypäin. Poliittinen vastarintakin on alkanut nousta. Kukka Ranta ja Jaana Kanninen ovat tehneet tärkeän kulttuuriteon kootessaan tämän kirjan, johon jokaisen suomalaisen olisi hyvä tutustua.