Huutolaistytön tarina

Suomessa oli vielä 1920-luvun puolivälissä reilut 70 000 huutolaista. Suuri osa heistä oli lapsia, monet alle kouluikäisiä.

Huutolaisjärjestelmä tarkoitti sitä, että esimerkiksi ”Viattomien lasten päivänä” käytiin huutokauppaa orvoista lapsista, kerjäläisistä, invalideista ja muista ihmismassan hylätyistä. Se talollinen tai muuten varakas, joka tarvitsi aputyövoimaa ja teki pienimmän tarjouksen, sai huutolaisen vuodeksi töihin.

Eduskunnan puhemies, Marja Lohela käsitteli tätä aihetta 2017 eduskunnassa, 100-vuotiaan Suomen juhlallisuuksissa. Hän totesi:

– Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä kunnat järjestivät huutokauppoja, joissa huoltajia vailla olevia lapsia myytiin niille, jotka pienintä korvausta vastaan suostuivat järjestämään ylläpidon aina vuodeksi kerrallaan. Huutokauppoja pidettiin köyhäintaloilla, pienimmät lapset nostettiin pöydälle, suuremmat seisoivat korokkeella. Meklari piti vasemmalla kädellä olkapäästä kiinni, oikeassa kädessä heilutti nuijaa ja sanoi: ”Nyt on tarjolla ahkera, terve ja kuuliaisesti työnsä tekevä nuori mies. Seitsemän vuotta. Mitä tarjotaan?”

Suomalaista orjakauppaa

Huutokauppa oli täydellistä suomalaista orjakauppaa. Lapsia myytiin kuin hevosia markkinoilla vielä 1920-30-lukujen vaihteessa. Orjakauppa kosketti monia, mutta harvemmin siitä on mitään kirjoitettu, juhlapuheissa mainittu.

Lapsia myytiin kuin hevosia markkinoilla vielä 1920-30-lukujen vaihteessa.

Kirsti Vesterbackan uutuuskirja on poikkeus. Sillä on myös osuva nimi: Hiljainen kuin vesi ja matala kuin ruoho. Huutolaistytön selviytymistarina. Alkuosa kuvaa sitä ”näkymätöntä” olemusta, jollaisena huutolaisen oli hyvä esiintyä, jotta ei olisi tullut kaltoin kohdelluksi majapaikassaan. Pahoinpitelyt, pieksämiset ja seksuaalinenkin väkivalta leijuivat usein uhkana ilmassa, isäntäperheestä riippuen.

Kirsti Vesterbacka ryhtyi kirjaamaan huutolaistyttö Elli Natusen tarinaa tämän tyttären pyynnöstä. Elli Natunen, alkujaan Helli Laamanen, syntyi vuonna 1925 aviottomana lapsena Kerimäen kunnalliskotiin. Vanhoilla päivillään hän kirjoitti lapsuusmuistoja ruutuvihkoon ja oli myös kertonut elämästään omille lapsilleen. Huutolaistytön selviytymistarina sijoittuu 1930-luvun Kerimäelle, missä Elliä myytiin vuosittain talosta taloon. 13-vuotiaana hän sitten ”vapautui” työelämään, itseään elättämään. Huutolainen orjakaupattiin kaiken varalta vain vuodeksi kerrallaan, jotta hänellä olisi edes jonkinmoinen vapaus uuteen paikkaan, esimerkiksi ruumiillisen kurituksen tai nälässä pitämisen käydessä liian rankaksi.

Sattuman kauppaa

Huutolaisen elämässä moni seikka riippui sattumasta – työstä mitä joutui tekemään, perheestä johon orpo, köyhä tai vammainen päätyi. Elli koki lapsuudessaan monenlaista kohtelua, mutta suuremmilta selkäsaunoilta hän välttyi. Kovinta oli rankka työ. Alle 10-vuotias hoiti pieniä vauvoja ja teki kaikkia mahdollisia maataloustöitä, vähintäänkin 12 tuntia vuorokaudessa. Vaikka huutolaisjärjestelmää valvottiin kunnan puolesta – eikä esimerkiksi virallisesti hyväksytty raskaita töitä tai vauvanhoitoa – kontrolli oli lepsua ja ”tarkastusmatka” saatettiin tehdä vain kerran vuodessa. Siinä oli huutolaislapsen sana aikuisen todistusta vastassa.

Elli Natusen tarina on Vesterbackan kertomana koruton, mutta kenties jopa poikkeuksellisen ”onnellinen” huutolaiskertomus. Elli sai käydä koulua ja monessa perheessä syödä isäntäväen pöydässä. Sisukkaana ja terveenä tyttönä hän selviytyi, päätyi jo 13-vuotiaana työelämään ja sittemmin kaiketi onnellisiin naimisiin. Avioliitosta syntyi 6 lasta, joille Elli myös kertoi omasta lapsuudestaan. Hän on elänyt pitkän ja vaiherikkaan elämän eikä muistele katkerana menneitä. Elli Natunen täytti alkuvuodesta 2017 92 vuotta.

Jälkikirjoitus

Toisenlaisiakin tarinoita liittyy huutolaisjärjestelmään, huutolaistyttöjen lapsuuteen:

”Elämä oli yhtä kärsimystä, nukuin tuvan nurkassa, lattialla ja kuljin ilman kenkiä vielä pakkasella. Remmiä sain kun söin nälkääni hoitamani vauvan ruokaa. Siitä sain rangaistukseksi nukkua navetassa. Minua hakattiin melkein joka päivä… en muista, että kukaan olisi koskaan lapsena pitänyt sylissä, saati kehunut…”.

Yllä oleva teksti on oman Mirjami-äitini (1915-1992) käsialaa. Myös hän kertoi paljon lapsuudestaan elämänsä ehtoona. Myös hän kirjasi vaiheitaan pieneen ruutuvihkoon.

Orvoksi pikkulapsena jääneen äitini kohtaloksi tuli huutolaisuus. Hänen kauheimmat lapsuusmuistonsa liittyvät siihen kun häntä hakattiin remmillä. Mirjami oli ”huudettu” ensi kerran Juvalla isoon taloon, vauvaa ja lehmiä hoitamaan. Vuosi oli 1921. Äitini oli 6-vuotias.

Vesterbacka, Kirsti. Hiljainen kuin vesi ja matala kuin ruoho. Huutolaistytön selviytymistarina. Warelia 2017, 140 s.