Tarinoiden voima

Ihminen on tarinoiden keskellä elävä eläin. Niin kauan kuin on ollut merkityksiä välittävä kieli, on sitä käytetty erilaisten tarinoiden kertomiseen.

Tarinan voi pelkistetyimmin määritellä narratiiviksi, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Tarinassa on myös toistuvia vakioelementtejä, kuten henkilöitä, erilaisia rooleja, tapahtumia, käännekohtia. Aineksia on paljon, mutta osa niistä toistuu useammin kuin toiset ja ovat muita tunnetuimpia, yleisempiä.

Tarina ei ole vain eräs kerronnan muoto. On tutkittu, että tarinalla on perustava rooli siinä, miten ihminen ylipäätään muistaa asioita. Tarina on skemaattinen malli, jonka avulla ihmisen aivot järjestelevät tietoa helpommin mieleen palautettavaan muotoon. Tästä todistaa esimerkiksi se, että pitkiä lukusarjoja tai muita yksitoikkoisia kokonaisuuksia muistaa helpommin muuttamalla tiedon tarinamuotoon.

Itse luonnossa ei ole tarinoita. Tarina onkin ihmiselle ominainen tapa järjestää ympärillä vellovaa kaaosta jonkinlaiseen tajuttavaan muottiin. Maailman moninaiset prosessit tapahtuvat omalla painollaan, usein pitkän ajan kuluessa ja syklisesti. Ihminen mielessään luo tarinoiden avulla rakennetta, jolla moneutta voi yrittää ymmärtää ja selittää.

Tarinoita kerrotaan paljon ja eri näkökulmista. Eivätkä kaikki tarinat ole samanarvoisia.

Tarinoita kerrotaan paljon ja eri näkökulmista. Eivätkä kaikki tarinat ole samanarvoisia. Samoista tapahtumista kerrotaan usein erilaisia tarinoita kokijasta riippuen. Erilaisia tulkintoja on liki yhtä paljon kuin todistajia.

Tarinoilla onkin monimutkainen ja monitahoinen suhde todellisuuteen. Usein sillä, mitä niin sanotusti todella tapahtui, on vain marginaalinen merkitys, kun tarinoita lähdetään sepittämään.

Tarinoilla on niiden totuusarvosta riippumatta valtava voima. Monet vaikutusvaltaiset, kokonaisia kansakuntia liikuttaneet tarinat ovat puhdasta palturia. Näihin voi lukea uskonnollisten myyttien lisäksi myös paljon muita tarinoita, joita toistellaan siksi, että niistä on hyötyä ja ne pönkittävät valtapiirien asemaa.

Itsenäisen Suomen täyttäessä sata vuotta esitetään myös tarinoita maamme historiasta ja vaiheista. Ei ole yhdentekevää, kuka tarinoita kertoo ja ketä niissä esiintyy. Suomi-neidon tarinassa voidaan korostaa sotien ja sotajohtajien merkitystä, hyvinvointivaltion rakentamista ja tavallisen kansan roolia, työväenliikkeen saavutuksia tai Suomen integroitumista Eurooppaan.

Se, kenen tarinoilla on eniten uskottavuutta ja kenen tulkinnat omaksutaan yleiseksi, usein kyseenalaistamattomaksi totuudeksi, pitää hallussaan yhteiskunnallista hegemoniaa.

Se, kenen tarinoilla on eniten uskottavuutta ja kenen tulkinnat omaksutaan yleiseksi, usein kyseenalaistamattomaksi totuudeksi, pitää hallussaan yhteiskunnallista hegemoniaa. Oikeistolla on kautta Suomen historian ollut liki tauoton hegemonia siinä, mitkä keskustelunaiheet ja näkökulmat nousevat keskusteluun ja mitä tarinoita kulloinkin kerrotaan. Oikeiston hegemonia voidaan kuitenkin haastaa – se ei ole aukoton eikä ehdoton.

Tiedonantaja kertoo tarinoita siinä missä mikä tahansa muukin media. Mutta Tiedonantajan tarinat ovat omaperäisiä, jopa ainutlaatuisia. Mikään muu valtakunnallinen, viikoittain ilmestyvä, journalistisesti kunnianhimoinen ja ammattitaitoinen julkaisu ei anna ääntä radikaalille vasemmistolle, joukkoliikkeille, aktivisteille, kommunisteille ja sosialisteille. Tiedonantajan kertomissa tarinoissa pääosassa ovat työväenluokka, duunarit, vähäosaiset, syrjäytetyt, valtamediasta puuttuvat puheenvuorot toisenlaisen politiikan ja maailman mahdollisuuksista.

Tiedonantajalla on myös keskeinen rooli, kun tarinoidaan satavuotiaan itsenäisen Suomen vaiheista. Lehdessämme alkaa nyt julkaisujen sarja, joissa peilataan Suomea luokkakantaisesta näkökulmasta, joka haastaa oikeistolaisen hegemonisen historiakäsityksen. Sarjan ensimmäinen artikkeli löytyy tämän lehden keskiaukeamalta. Siinä selvitetään edelleen sitkeästi elävän ryssävihan alkuperää. Ikiaikaiseksi oletettu vihamielinen asenne itänaapuria kohtaan paljastuu historiallisesti melko tuoreeksi ilmiöksi, jonka takana on äärioikeistolaisen rasismin ja nationalismin ideologia ja kiivas propaganda, joka tuotti 1920-luvun alkuvuosina tulosta.

Sanotaan, että voittajat kirjoittavat historian. Suomessa se on merkinnyt ennen muuta luokkasodan valkoisten voittajien tulkintaa etenkin maamme alkutaipaleesta. Toisenlaisiakin äänenpainoja on. Nykyään valtavirtainen historiankirjoituskin on noussut haastamaan totuttuja käsityksiä itsenäisen Suomen vaiheista. Tätä vaihtoehtoista ”vastahistoriaa” Tiedonantaja käsittelee jatkossakin monipuolisella tavalla.