Mikä meitä yhdistää?

Musikaalisuus, reilu peli, empatia, laskutaito, kulttuuri. Siinä joitakin ominaisuuksia joita vielä vähän aikaa sitten pidettiin yksinomaan ihmisen maailmaan kuuluvina asioina.

Viime aikoina eläinten kognition eli mielen toiminnan tutkimus on kuitenkin ottanut suuria edistysaskelia. Helena Telkänrannan uutuuskirja Eläin ja Ihminen. Mikä meitä yhdistää? kertoo elävästi juuri näistä uusimmista tutkimustuloksista.

Aikaisemmin oletettujen tiukkojen rajalinjojen sijaan sijaan monelle ominaisuudelle onkin nähtävissä jatkumo meidän ja muun elollisen välille. Toki oikeitakin eroja löytyy ja myös niihin paneudutaan kirjassa.

Älykkyys – voimavara vai heikkous?

Kirjassa käsitellään lukuisia eläinlajeja, muun muassa jo vanhastaan älykkyydestään tunnettuja delfiinejä, norsuja ja kädellisiä, mutta paljon yllätyksiäkin mahtuu joukkoon. ”Linnunaivoinen” tunnetaan vanhastaan haukkumasanana, mutta nimenomaan lintujen joukosta löytyvät monet eläinmaailman älyköt. Myös kaloilla on yllättäen osoitettu olevan oppimiskykyä ja toimintatapoja, jotka eivät ole geneettisesti määrättyjä vaan nimenomaan lajikumppaneilta opittuja.

Mielenkiintoinen näkökulma kirjassa on, miten älykkyys ei ole aina pelkästään voimavara, vaan voi tehdä lajista myös haavoittuvan. Orangit tiedetään eläintarhoissa erityisen nokkelina eläiminä, jotka kykenevät helposti oppimaan taitoja sekä ihmisiltä että lajitovereiltaan sekä askartelemaan monimutkaisiakin häkkien salpoja auki heti kun silmä välttää. Kuitenkaan luonnossa orankien käyttäytymisen ei ole tiedetty olevan yhtä monipuolista, pitkään aikaan jopa ajateltiin, että orangit eivät käytä lainkaan työkaluja ruoan hankintaan. Vihdoin Sumatran Suaqin alueen orangit antoivat vastauksen tähän arvoitukseen. Suaqissa on erityisen rehevä maaperä, jonka ansiosta hedelmäpuita ja muita ravinnonlähteitä on runsaasti tarjolla ja siten orankien väestöntiheys on paljon suurempi kuin missään muualla. Näissä ihanteellisissa oloissa orankien älykkyys pääsee kukoistamaan, sillä oranki oppii kyllä käsistään käteväksi jos sillä on joku jolta oppia. Valitettavasti hedelmällisimmät metsäalueet on tyypillisesti otettu viljelyyn ajat sitten jolloin orangeille jää lähinnä karumpia alueita, jossa ne joutuvat etsimään ruokansa erilleen hajaantuneina. Tällaisissa oloissa taitojen siirtyminen sukupolvelta toiselle on vähitellen tyrehtynyt ja unohtunut.

Surullinen tilanne ei koske pelkästään orankeja vaan myös norsuja, simpansseja ja joitakin valaslajeja. Kulttuurisesti siirtyviä piirteitä omaavien lajien sukupuutto alkaakin kulttuurin köyhtymisellä, joka entistään heikentää lajin selviytymismahdollisuuksia.

Elävää ja selkeää tekstiä

Telkänranta käsittelee aihetta monien esimerkkien kautta selittäen myös tutkimukset, joilla lopputuloksiin on päädytty. Kirjan ansioihin voikin lukea sen, että tästä huolimatta teksti on hyvin elävästi ja selkeästi kirjoitettu.

Koska kirja on tarkoitettu vain johdannoksi aiheeseen, on se jopa vähän liian nopeasti luettu läpi. Tässä yhteydessä voikin suositella lämpimästi jatkolukemiseksi Telkänrannan toista kirjaa Millaista on olla eläin? (SKS, 2015). Siinä paneudutaan tarkemmin eläinten oppimiskykyyn, tunteisiin ja tietoisuuteen.