Rion tilinpäätös – päitä vadille

Korutont on se kertomaa… Suomen mitalisaalis Rion olympiakisoista oli Mira Potkosen pronssi naisten nyrkkeilyssä. Mitalitilastossa Suomi oli sijalla 80 yhdessä Viron kanssa.

Palaan viime viikkoiseen kolumniini, jossa totesin Huippu-urheilun muutosryhmän asettaneen tavoitteeksi olla paras pohjoismaa vuoteen 2020 mennessä. Tanskan loppusaldo oli 15 mitalia, Ruotsin 11 ja Norjan 4 mitalia. Islanti jäi ilman mitaleita, mutta muistissa on Islannin loistavat suorituksen jalkapallon EM-kisoissa.

Nyt on arvioinnin ja jälkipyykin aika. Huippu-urheiluväki tullee vaatimaan valtiolta lisää rahaa huippu-urheiluun. Esille on nostettu jo Tanskan malli. Tanskassa on säädetty laki huippu-urheilusta. Tanskassa on keskitytty harvempiin lajeihin, joista on myös tullut mitaleita. Suomen nyrkkeilyliitto on vaatinut lisäavustuksia Rion menestykseen viitaten.

Liitto on saanut vuosittain valtion tukea vähän alle 200 000 euroa sekä 20 000 euroa valmennusrahaa. Laji on kuitenkin varsin vähän harrastettu kilpailutasolla: 120 seuraa, 500 lisenssiurheilijaa ja 250 valmentajaa ja tuomaria. Sen sijaan kuntonyrkkeilijöitä on noin 10 000 (HS 24.8.).

Urheilumedia on keskittynyt vaatimaan vastuullisia vastuuseen. On viitattu siihen, että huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski totesi aloittaessaan tehtävässään 2013: “Tulos tai ulos.”

Olympiakomitea on kuitenkin jo ennen Rion kisoja palkannut Kojonkosken jatkokaudelle.

Lisärahat tai johtajaketjun vaihtaminen ei todennäköisesti ratkaise huippu-urheilun menestymisongelmaa. Kojonkoski totesi yhdessä haastattelussa, että Rion menestys oli lähinnä lajiliittojen vastuulla ja vasta tulevaisuudessa huippu-urheiluyksikön toiminta kantaa hedelmää.

Kysymys on ymmärtääkseni huippu-urheilun arvoista tai oikeastaa arvottomuudesta. Vain rahalla on merkitystä. Huippu-urheiluväki haikailee lasten ja nuorten perään ymmärtämättä nykyisen nuorisokulttuurin suuntauksia. Pokémon Go on saanut lapsen ja nuoret jos nyt ei ihan lenkkipoluille niin ainakin kävelemään raittiiseen ulkoilmaan. Lisäksi luulen, että nykynuoret ovat sen verran valistuneita, että yksilöurheilun puurtaminen ei kiinnosta, ei ainakaan ura ammattilaisurheilijana. Sen verran huono sijoitus tulevaisuuteen se on.

Joukkuelajit kuten jalkapallo, jääkiekko, sähly ja salibandy sekä koripallo kiinnostavat. Niissäkin huippu-urheilija ammattilaisura on harvinaista herkkua. Jääkiekossa vain muutama tuhannesta voi elätellä toiveita jääkiekosta ammattina, parhaimmillaan 10-15 vuodeksi. Joukkuelajit ovat kuitenkin sosiaalista toimintaa, joka palkitsee itsessään: pelit hävitään tai voitetaan yhdessä.

Urheilun ja huippu-urheilun tulevaisuutta, jos sellaista on, pitää lähestyä nuorten kautta. On ymmärrettävä nuorisokulttuuria ja nuorten elinpiiriä. Luulen, että meillä tulee olemaan yksilölajeissa yksittäisiä lahjakkuuksia, jotka saattavat menestyä myös kansainvälisesti. Mitenkään suositeltavaa ei huippu-urheilija ura ole. Riossa virenit ilman verenvaihtoa tehnyt britti Mo Farah vastasi, kun häneltä kysyttiin menestymisen salaisuutta. Hän vastasi, että harjoittelu. Hän syö, nukkuu ja harjoittelee. juuri muuhun ei aikaa ole. Ei kuulosta kovin monipuoliselta eikä houkuttelevalta.

Joukkuelajeissa jalkapalloväen soisi ottavan esimerkkiä Islannista. Olisi kiva seurata Suomen joukkuetta vaikkapa seuraavissa EM-kisoissa.