Kirjailijan kasvukipuja

Vuonna 1943 syntynyt Hannu Mäkelä on Suomen tuotteliaimpia kirjailijoita. Ura alkoi komeasti. Mäkelä julkaisi vuonna 1965 Tuomas Anhavan opastuksella ja suosituksilla heti kerralla kaksi esikoistaan – Kylliksi! Tai Liikaa ja Matkoilla kaiken aikaa. Sen jälkeen suurempia katkoksia ei monipuolisessa tuotannossa ole juuri ollut.

Mäkelä on (tähän mennessä) kirjoittanut noin 25 romaania, yli 20 runokirjaa, 10 tietokirjaa ja reilut 40 lastenkirjaa. Sen lisäksi hän on toimittanut kymmeniä erilaisia teoksia ja kirjoituskokoelmia sekä kirjoittanut lukuisia näytelmiä ja radiokuunnelmia.

Venäjää aikuisille

Mäkelän lastenkirjoista tunnetuin hahmo on Herra Huu, jonka parissa myös yhteistyö neuvostoliittolaisen kirjailijan Eduard Uspenskin kanssa alkoi. Venäjä on kiehtonut Mäkelää yhä enemmän viime vuosina mahdollisesti siksikin, että hänen neljäs vaimonsa on pietarilainen Svetlana Aksjonova. Sellaiset kirjat kuten Pushkinin enkeli ja Venäjää aikuisille ovat tästä kiinnostuksesta todistuksena.

Venäjää aikuisille on episodimainen muistelma- ja rakkausromaani. Kirjailija on matkaillut Venäjällä vuosikymmenten ajan, mikä näkyy vahvana otteena ja henkilökohtaisina mietteinä eri matkaepisodeissa. Hän myös tunnustaa välillä avuttomuutensa ja antaa nykyisen kumppaninsa olla varsinainen matkanjohtaja. Vasta pistäytyminen Novgorodiin palauttaa Mäkelälle miehisen roolin: olla itse oppaana ja vihkiä vaimonsa muinaisen suurvallan salaisuuksiin. Sivumennen, niin Novgorod kuin kirkkokaupunki Zagorsk ovat paikkoja, joissa suomalaisten kannattaisi käydä vähän tiuhemmin: niiden arkkitehtuuri ja historia antavat perspektiiviä Venäjä-tuntemukseen.

Byrokratia-arkea ja esimerkiksi venäläistä lähiöelämää Mäkelä kommentoi vasta aivan kirjan loppupuolella. Ja samalla lukija alkaa ymmärtää, että ehkä vasta uusi intiimi suhde avaa kypsään ikään ehtineen kirjailijan silmät näkemään venäläistä ihmistä harvinaisen monipuolisesti, hyvine ja huonoine puolineen. Myös suhde suomalaisuuteen kristallisoituu.

Juuri Hannu Mäkelän tuoreet havainnot tekevät tekstistä myös jotenkin liikuttavan. Olen lukenut Mäkelän huikeat Isä– ja Äiti-kirjat, nuo hänen omia vanhempiaan käsittelevät muistelmat. Mielestäni juuri Isä on Mäkelän parhaita kirjoja: aivan uskomaton tarina siitä kuinka ahdistavaksi valtapeliksi isän ja pojan suhde saattaa pahimmillaan muodostua. Siihen verrattuna kirjailijan Venäjä-suhde vaikuttaa lähes täysin mutkattomalta, joskin – kuten rakkauden iskiessä pitääkin – hyvin romanttishohtoiselta.

Elämää oppimassa

Elämän oppivuodet on Hannu Mäkelän elämäkertasarjan kolmas muistelmakirja. Muistan-sarjassa ovat aikaisemmin ilmestyneet Lapsuus ja Nuoruus. Voi olettaa, että jatkoa seuraa, koska uudessa osassa ehditään vasta 1960-luvun puoliväliin.

Muistelmateos alkaa räväkästi Pariisi-jaksolla. 18-vuotias ylioppilas päättää avartaa maailmankuvaansa ja lähtee lainarahoilla taiteen ja kirjallisuuden Mekkaan. Itse asiassa tuolla matkalla, ja sitä seuraavallakin Pariisin reissullaan, Mäkelä vielä empii kuvataiteen ja kirjallisuuden välillä: hänellä on intohimoa molempiin suuntiin. Pikku hiljaa kirjoittaminen pääsee niskan päälle. Kestää kuitenkin muutaman vuoden ennen kuin nuori nero debytoi.

Elämän oppivuodet on nimensä veroinen. Hannu Mäkelä kuvaa taidokkaasti nuorukaisen kasvukipuja aikana, jolloin tämä irrottautuu kodistaan ja osin Suomestakin. Pariisista tulee miltei pakkomielle, vaikka siellä ei taivaallisia asioita tapahdu, kummoisia kokemuksia hankita. Poikuuskin säilyy vielä ensimmäisen matkan ajan, vaikka kirjan kansikuvassa komeilee nuoren Mäkelän rinnalla Pariisin katuja mittaileva ranskalainen ensirakkaus, Christiane. Tärkeintä on irrottautuminen ja itsenäisen elämän harjoittelu. Helppoa ei ole, rahaa on aina liian vähän ja jos sitä jostakin saa, se tuhlataan hetkessä.

1960-luvun alussa Mäkelä valmistuu kansakoulunopettajaksi, mutta työkokemus jää tällä uralla vähäiseksi. Ensin työharjoittelua Kittilän Kallon kansakoulussa, sitten muutama kuukausi opetustyötä pääkaupungin iltakoulussa. Armeija keskeytyy vakavaan sairastumiseen ja sen jälkeen himo kirjoittamiseen, itsensä etsiskelyyn ja myös naisseikkailuihin vie mennessään. Pientä rauhoittumista tapahtuu vasta vuosikymmenen puolivälissä, ensimmäisen avioliiton myötä. Maikki-vaimo on Marimekon palkkalistoilla ja hänen sekä Anhavan kautta isäksi pikku hiljaa kypsyvä nuorukainen tapaa jo vähän yli parikymppisenä suuren joukon aikansa julkkiksia. Luonnehdinnat ovat pikaisia, mutta kenties jopa omaperäisen osuvia tai jälkiviisaita. Tuomas Anhava ja Paavo Haavikko nousevat henkilögalleriassa yli muiden.

Mäkelän ilmiömäinen muisti

Mäkelän Lapsuus- ja Nuoruus- muistelmat saavat Elämän oppivuosissa hienon jatko-osan. Paljon päällekkäisyyksiä ei ole, vaikka välissä kirjailija liikkuu yhtä hyvin menneessä kuin tulevassa. Hänellä on ilmiömäinen muisti ja kyky löytää yksityiskohtia ja pikkutarkkuuksia sekä henkilöistä että tapahtumista. Voi olettaa Mäkelän pitäneen päiväkirjaa hyvinkin tiiviisti jo nuorena miehenä.

Muistelmateoksena Elämän oppivuodet vie mennessään. Se on sujuvakielinen, sopivan itsekriittinen ja myös varhaista 60-lukulaisuutta hyvin valaiseva.

Mäkelä, Hannu. Venäjää aikuisille. Lyhyt oppimäärä. Tammi 2012, 256 s.

Mäkelä, Hannu. Muistan. Elämän oppivuodet. Tammi 2014, 354 s.