Matkaopas valoon on poissa – Peter von Baghin muistolle

Peter von Baghista (1943-2014) on sekä helppo että vaikea kirjoittaa. Petterissä oli särmää ja elokuva- ja kulttuuririntamalla hänestä oli niin moneksi. Tulevat tutkimukset sen taatusti osoittavat. 

Tosin, minkään palvonnan kohteeksi aito Filmihullu ei elämässään suostunut, vaikka viime vuosina joutuikin…

Elokuvakerholiikkeen ja arkiston kasvatti

Tapasin Petterin ensimmäistä kertaa kesällä 1981 kun tulin töihin Suomen elokuva-arkistoon Helsingin Lönnrotinkadulle. Arkiston johtotroikka (Olli Alho, Seppo Huhtala ja Peter von Bagh) arvosti kielitaitoisia työntekijöitä ja joukosta puuttui venäjää osaava. Elokuvista en tuolloin tiennyt paljonkaan, joten otin iltalukemiseksi työpaikkani kirjaston hyllystä Elokuvan historian.

Vuonna 1975 ilmestynyt Elokuvan historia oli monen 70-lukulaisen filmihullun hakuteos: vieläkin ihmettelen kuinka 30-vuotias tekijä pystyi moiseen suoritukseen. Ymmärsin kyllä hyvin, miksi von Baghin teos teilattiin Helsingin Sanomia myöten. Syynä oli marxilainen yhteiskunta- ja historiatulkinta. Elokuvataide kytketään kiinteästi muuhun kulttuuriin, aikaansa ja yhteiskunnallisiin murroksiin. Onhan kirjassa aimo annos paatostakin ja Petterille tyypillistä sanallista ilottelua, jonka tekijä päivitti sitten myöhemmin arkirealistisempaan asuun. Mutta juuri tuo kirja teki monesta lukijastaan filmihullun ja nosti elokuvan arvon pelkästä viihteestä uusiin sfääreihin.

Von Bagh oli puhdaspiirteinen elokuvakerholiikkeen ja -arkiston alkuaikojen kasvatti. Hän oli nuori kriitikkonero ja radikaali jo Oulun vuosinaan ja sittemmin Helsingissä aktiivi kansalaistoimija – kaiken muun ohella. Suomen elokuva-arkistossa (SEA) hän työskenteli ensin toiminnanjohtajana ja sittemmin, valtiollistamisen jälkeen, vuodesta 1979 ohjelmistosuunnittelijana.

Arkistossa Petteri herätti monenlaisia intohimoja puoleen ja toiseen, koska ei juuri piitannut työajoista; taisi ylipuhua itselleen ”etätyöntekijän” aseman jo anivarhain. Jouduin jonkun kerran luottamusmiehen ominaisuudessa melkoiseen sanaharkkaan hänen kanssaan töiden järjestelyistä ja välimme olivat hyvinkin kireät. Se ei estänyt kuitenkaan rattoisia illanistujaisia yhdessä silloin kun arkistoon saapui ohjaajia tai muita elokuvavieraita Neuvostoliitosta. Tulkin ominaisuudessa oppi yhtä ja toista. Pian tajusin Petterin syvälliset tiedot myös venäläisen elokuvan varhaisesta kulta-ajasta. Ja sitten elokuvahistorioitsijan ja dokumentintekijän valtava työmäärä opetti arvostamaan Filmihullua isolla kirjaimella.

Muistan myös kevään 1988. Kirjoitin valtakunnan päälehteen suorasukaisen mielipidekirjoituksen arkiston ”monitasoisesta byrokratiasta”. Sain sen johdosta kutsun ministeriöön nuhdeltavaksi ja erottamisuhka arkiston palkkalistoilta oli ilmeinen. Petteri oli niitä harvoja, jotka tukivat minua julkisesti Filmihullun pääkirjoitussivulla. Hän vihasi byrokraattisia käytäntöjä: naureskelimme yhdessä kun arkisto siirtyi ”kellokorttikauteen”.

Aito Filmihullu

Von Bagh ehti toimia yli 40 vuotta Filmihullu-lehden päätoimittajana. Ilman tuota julkaisua suomalainen elokuvaentusiasti vaeltaisi täydellisessä pimeydessä.

Lehden toimituskunta on muodostanut osaltaan yhden Petterin lähipiireistä. Päätoimittajalla on ollut uskomaton vainu lahjakkaiden nuorten kirjoittajien ja suomentajien suhteen, sillä lehti on julkaissut monia tärkeitä puheenvuoroja laatuelokuvasta, ohjaajista, näyttelijöistä, eri teemoista, genreistä ja eri maista. Filmihullu pysyy kyllä pystyssä päätoimittajan poistuttuakin, vaikka Petterillä kaikki langat käsissä olivatkin.

Lehti tunnetaan myös räväköistä pääkirjoituksista, joissa von Bagh on suominut milloin entistä työnantajaansa, arkistoa – milloin elokuvasäätiötä – milloin television tai radion surkeaa ohjelmistoa – milloin elokuvasivistyksen tai kasvatuksen kammottavaa aukkoa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Filmihullu 4/2014 keskittyy Sodankylän elokuvajuhlien ohjaajahaastatteluihin. Von Bagh pani merkille, että festivaalin päävieraat eri maista olivat tulleet elokuvan pariin aivan muista sfääreistä kuin varsinaisista elokuvakouluista. Niinpä hän julisti perinteisessä aamukeskustelussa, Aki Kaurismäen kanssa jutustellessaan, että ”elokuvakoulut ovat paskaa”. Siitäkös akateemiset piirit taas innostuivat! Juuri tällaisena keskustelun provokaattorina Petteri tunnettiin ja häntä rakastettiin tai vihattiin.

Sodankylän Sielu

Arkiston jälkeen tapasin Petteriä lähinnä Sodankylän elokuvajuhlilla. Kiireisellä miehellä oli aina aikaa pieniin keskusteluihin – isompiinkin silloin kun vieraiden joukossa on ollut venäläisohjaajia (Aleksei German, Marlen Hutsijev, Andrei Smirnov…).

Von Bagh oli Sodankylän Sielu ja pääorganisaattori, jonka Sodiksen lähipiiriin lukeutuivat Kaurismäen veljekset, Anssi Mänttäri ja nykyinen ohjelmapäällikkö Timo Malmi. Kun kesällä 2015 vietetään Midnight Sun Film Festivalin 30-vuotisjuhlia, ne on taatusti omistettu Petterille. Hänellä oli tiheät verkostot ja suhteet maailman filmiarkistoihin, instituutteihin ja elokuvantekijöihin. Juuri siksi Sodankylästä tuli kulttifestivaali, jonne tekijöitä ja yleisöä riittää.

Petterin tuotannosta omia suosikkejani ovat olleet Elokuvan historian ja Sinisen laulun ohella muun muassa radiosarja Elämää suuremmat elokuvat sekä henkilökuvat Olavi Virrasta, Otto Wille Kuusisesta ja Mikko Niskasesta. Viimeisiksi töiksi (keskeneräisiä varmasti vielä löytyy!) jäivät dokumentit Muisteja (2013) ja Sosialismi (2014). Sosialismin ensi-illan jälkeen Sodankylässä sain taputusten tauottua huudettua Petterille yhden kysymyksen: Vieläkö uskot sosialismiin?

– Kyllä uskon! kuului vastaus.

Linja Elokuvan historiasta Sosialismiin säilyi. Petteri oli idealisti, ei takinkääntäjä. Työnarkomaani hän oli Andrei Tarkovskin tapaan: leikkasi keskenjäänyttä dokumenttiaan vielä pari päivää ennen kuolemaansa…