Kuusi kuolemaantuomittua

“Kävin katsomassa tapahtumapaikkoja, joilla heidän muistonsa vielä leijaili. Viljakkalan ja Hämeenkyrön hautausmailla katselin tuttuja nimiä, ajelin teitä, joita silloin oli kuljettu. Helsingissä Lapinlahdenkatu 27:n tuolloin uutta kivitaloa ja sen nykyistä elämää tarkkailin hieman sekavin tuntein. Sen pohjakerroksessa, pihan puolella »pesutuvan vieressä», kuten valkoinen isännöitsijä oli raportoinut, Kustaa Salminen puolisoineen ehti asua muutaman vuoden ennen suuria tapahtumia

Myös Suomenlinnan päävahdin edessä olen miettinyt ja etsinyt oletettua teloituspaikkaa Kustaanmiekassa. Kaikki mennyt tuntuu vielä olevan kovin lähellä.”

Sitaatti kertoo, miten perusteellisesti Olli Korjus on tutkimukseensa paneutunut. Hän on tehnyt hienon kirjan, voi sanoa että pannut siihen sekä aikaa että sielunsa, kääntänyt jokaisen kiven ja katsonut mitä alta löytyy.  Lopputulos tarjoaa lukijalle hätkähdyttävän monia ja tuoreita näkökulmia vuosien 1917–1918 paljonkin tutkittuun historiaan.

Kirjoittaja löysi sattumalta Kansallisarkistossa Kustaa Salmisen vaimolleen vankileiriltä lähettämät kirjeet tehdessään edellistä kirjaansa Hamina 1918 (Atena 2008). Asia jäi vaivaamaan ja tulos on nyt nähtävillä kirjan muodossa

Teloitetut

Syyskuun 6. päivänä 1918 teloitettiin Suomenlinnan Kustaanmiekan valleilla 6 valtiorikosoikeuden tuomitsemaa miestä: maalari Kustaa Vilhelm Salminen (33 v.) Helsingistä, sekatyömies Nestori Gylden (26 v.) Tammelan Teuron kylästä, maalari Erkki Urbanus Raide (26 v.) Viljakkalan Inkulan kylästä, kirvesmies Kalle Vihtori Sjögren (51 v.) Nurmijärven Klaukkalan Metsäkylästä, laulunopettaja ja kanttori August Gunnar Mörn (34 v.) Turusta ja työmies Martti Juho Vesa (24 v.) Ulvilan Kaasmarkun kylästä. Kirja kertoo heidän vaiheistaan vuoden 1917 keväästä vuoden 1918 syksyyn.

Kaikkien osalta henkilökuva laajenee kertomukseksi elämästä ja toimeentulosta kylissä ja kaupungeissa, vallankumouksesta ja sodasta, ajatuksista ja tapahtumista, ihmisistä niin punaisten kuin valkoisten puolella, paikkaa vaihtavista uhreista ja teloittajista. Uutta ja kiinnostavaa on, että Korjus on ottanut mukaan myös tuomarit, papit, lääkärit ja vartijat. Ymmärrys lisääntyy moniäänisyyden ja näkökulmien vaihtamisen myötä. Kirjan vahvuuksia on myös vuosien 1917–1918 käsittely kokonaisuutena: ei jälkimmäistä ilman edellistä ja sitäkin edeltävää paikallista historiaa.

Paikallisuuden merkitys

Kirjan keskeisen lähtökohdan ja myös tuloksen voi tiivistää yhteen lauseeseen: ”Tarkemmin ja lähempää katsoen yhden suuren sisällissodan tilalle tulee monta pientä paikallissotaa, paikallisen rahvaan nousua omia isäntiään vastaan”. Venäjän imperiumin hajoamisen ja vallankumousten seurauksena valtion väkivallan monopoli myös Suomessa murtui, jopa tyystin katosi ja korvautui paikallisten aseistettujen ryhmien toiminnalla. Valta vajosi katuojiin, kyläraiteille ja pellon pientareille.

Aivan uutta paikallisuuden korostus ei tietysti ole. Voi sanoa, että Kuusi kuolemaantuomittua on jatkoa professori Risto Alapuron Suomen synty -kirjassa (1995) avaamalle tutkimuslinjalle, jota kovin moni ei tähän mennessä ole seurannut, ei varsinkaan näin laajan, eri puolille Etelä-Suomea ulottuvan aineiston avulla.

Toki kansainvälisen tilanteen – I maailmansodan loppuvaihe ja hajoavat imperiumit – vaikutuksia ei pidä unohtaa. Eikä Korjus niin teekään: Brest-Litovskin rauhan ”ratkaisevan merkityksen” käsittely avaa koko kirjan. Mutta tapahtunutta tarkastellaan koko ajan torien, kylien ja pihatannerten tasalta.

Kylien sisäiset jaot

Kun Olli Korjus kirjassaan toteaa, että ”itse asiassa kylmät tilastot loivat pohjan tällekin näytelmälle, eivät politiikka eivätkä aatteet” tai että Ranttilan talon surmat olivat ”esimerkki maakysymyksen monimutkaisesta kytkeytymisestä kollektiiviseen muistiin sukupolvienkin taakse”, niin kyse ei ole niinkään tutkimuksen tuloksista vaan ehkäpä enemmänkin tutkimuksellisesta kannanotosta, joka ylittää yksittäisen kirjan puitteet. Tapahtumahistorian taustalla on koko ajan kysymys siitä, mihin tutkimuksen tulee kiinnittää huomiota, mihin katse pitää suunnata silloinkin kun esillä on tietyn konkreettisen tapauksen yksityiskohtien selvittäminen. Kyse on myös ohjeesta lukijoille. Kirjoittaja kehottaa miettimään katseen suuntaa ja rohkaisee omaksumaan ”matalan katseen” ja mikrohistoriallisen tarkastelutavan menneisyyteen.

Kirjoittaja tuntee kohteensa: ”Eläytyminen uhrien elämään ei osoittautunutkaan vaikeaksi. Kävi ilmi että maalaiskylät 1918 eivät juuri lainkaan poikenneet siitä 1950-luvun maalaiskylästä, jossa minä olen viettänyt lapsuuteni ja osan nuoruuttani.” Tällainen sisäinen ymmärrys näkyy kirjan sivuilla. Sanoisin, että Olli Korjus pystyy lukemaan ulos lähteistään sellaisia asioita, pieniä yksityiskohtia ja yhteyksiä, jotka monelle muulle olisivat merkityksettömiä. Hänellä on hallussaan avain kielen, ilmaisujen, eleiden ja tapojen sekä niihin sisältyvien, mutta monasti kätkettyjen, merkitysten tulkitsemiseen.

Kirjoittaja noudattaa omaa ohjettaan hienosti läpi kirjan. Huomiota saavat maan ja sen tuotteiden omistaminen ja omistamattomuus, muutokset kartanoiden ja suurtilojen omistuksissa, maatalouden kaupallistumisen, suuyritysten metsien hankinta, mutta aina niin, että pohditaan mainittujen asioiden vaikutuksia kylien sosiaalisiin suhteisiin, toimeentuloon ja myös valta-asetelmiin.

Luontevaa on, että tutkittaessa vallankumouksen ja sisällissodan vuosia Suomessa paljon huomiota saavat työn puute ja nälkä tai nälän pelko niin kaupungeissa kuin maaseudun kylissä.  Elintarvikevarastojen tarkastuksista ja hallinnasta kasvaa vähitellen keskeinen kiista ja valtataistelun ydin myös maaseudulla. Kun Nurmijärven Klaukkalassa helmikuussa 1918 vallasta alettiin tosissaan kamppailla, niin ”maitokannusta se alkoi, yhdestä silloisesta vallan symbolista. Nälkä ja työn puute, maaton ja työtön yhdistyivät vain toiseen osapuoleen, punaiseen. Kerran toisensa jälkeen kirjan kuusi tarinaa kiertyvät näiden samojen yksinkertaisten ja arkisten seikkojen ympärille.

Roomalainen ylimys ja roskaväki

Kirjan loppupuolella on hieno jakso, jossa kirjoittaja etsii selitystä sisällissodan aikaiselle ja erityisesti sen jälkeiselle voittajien julmuudelle. Selitys on kiinnostava myös laajemman eurooppalaisen historiatutkimuksen kannalta. Talvella suomeksi ilmestyneessä kirjassa Gerwarth Robert, Horne John (toim.) Sodasta rauhaan. Väkivallan vuodet Euroopassa 1918–1923 (Vastapaino) pohditaan paljon sodan jälkeistä puolisotilaallisten joukkioiden harjoittamaa äärimmäisen julmaa terroria toisiaan ja siviilejä kohtaan.

Olli Korjus hakee – sanoisin aika omaperäisellä tavalla – selitystä klassillisen koulun tarjoamasta antiikin maailmasta, jaosta patriiseihin ja plebeijeihin, ylimystöön ja roskaväkeen ja orjiin.  Keväästä 1917 lähtien ”roskaväki” alkoi Suomessakin ensin uhitella ja sitten yhä selvemmin kiistää isäntien vallan: ”Hirveän röyhkeitä olivat” … ”Tämä sana röyhkeys oli yksi avainsanoja tuona talvena. Se määritteli valkoisten isäntien asenteen. Ne jotka olivat alhaalla, olivat unohtaneet asemansa”.

Kirjoittaja viittaa myös siihen, miten upseerikoulutus ja palvelu tsaarin armeijassa kehitti siirtomaaherran asennetta varsinkin imperiumin reunaosissa. Heidän (Mannerheim, Bruno Jalander) näkökulmastaan keväällä 1918 tapahtui orjakapina ja sen mukaisesti myös kapinaan nousseita kohdeltiin. Varsinkin johtajiksi katsotut kuten kirjan kuusikko tuli teloittaa esimerkiksi ja opetukseksi muille.

Olli Korjus asettaa tutkimuksensa tavoitteeksi selvittää ”minkälaisessa Suomessa he – tuomitut –  tuolloin elivät”. Voi sanoa, että hän onnistuu tehtävässään erinomaisesti. Kuusi kuolemaantuomittua on sekä huikaisevan hieno tutkimus että mukaansa tempaava lukukokemus. Nämä kaksi eivät aina kohtaa. Nyt kohtasivat.