Vedenpaisumusmyytti on eräs ihmiskunnan vanhimmista ja levinneimmistä myyteistä, jolle löytyy vastineita eri kulttuureista. Esimerkiksi maailman vanhimmaksi kirjalliseksi tuotteeksi mainitussa sumerien Gilgamesh-eepoksessa on kuvattu katastrofinen tulva, joka pyyhkäisee liki koko ihmiskunnan pois maailmankartalta. Myös Atlantis-tarua voidaan pitää teeman yhtenä versiona.

Meille tunnetuin tarina lienee raamatussa 1. Mooseksen kirjassa kuvattu vedenpaisumus. Vastikään luomaansa ihmiskuntaan ja tämän rappiotilaan kyllästynyt jumala päättää puhdistaa pöytää kertaheitolla. Maailmanlaajuisesta tulvasta selviää hengissä vain Nooa, tämän perhe sekä eläinkunta, jonka edustajia Nooa kokoaa luojan käskystä suureen arkkiin.

Monet tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että laajalti kerrotulla myytillä voi hyvin olla taustaa todellisissa tapahtumissa. Esimerkiksi suomalainen tutkija ja tieteiskirjailija Risto Isomäki viittaa Sarasvatin hiekkaa -kirjassaan, että vedenpaisumusmyytti saattaa kertoa dramaattisista tsunami-tulva-aalloista, jotka pyyhkäisivät aikansa edistyneimmän sivilisaation maailmankartalta viimeisimmän jääkauden lopulla. Arkeologit ovatkin löytäneet Intian rannikolta jälkiä, jotka voivat tukea Isomäen skenaariota, mutta tuhansia vuosia sitten sattuneiden tapahtumien osalta historioitsijat ovat  paljolti arvailujen varassa.

Olemassa olemisen oikeus

Mielikuvitustaan käyttää myös amerikkalainen Darren Aronofsky, joka tuoreessa elokuvassaan ottaa tarinan pohjaksi raamatullisen version vedenpaisumusmyytistä. Noahissa Aronofsky keskittyy pitkälti nimihenkilö Nooan persoonaan, sukurasitteisiin ja rooliin, jonka luojajumala tälle maailmanhistorian kehityksessä antaa. Ohjaaja ottaa myös kerronnallisia vapauksia, muun muassa lähdemateriaalin vähäisyydestä ja dramaturgiasta johtuvista syistä.

Noahissa maailman ja ihmisen luomisesta on ehtinyt vierähtää vain muutama sukupolvi, kun ihmiskunta on jo ryvettänyt itsensä siihen malliin, että luojajumala päättää hankkiutua roskasakista eroon ja aloittaa uudelta pohjalta. Hän antaa Nooan – Aatamin ja Eevan jälkeläisistä sen kunnollisimman eli Setin ainoan perillisen – vastuulle arkin rakentamisen ja ihmiskunnan synneistä viattoman eläinkunnan pelastamisen.

Nooa tarttuu tehtäväänsä sen vaatimalla pieteetillä. Häntä auttavat perheen lisäksi Vartijat, jotka ovat langenneita enkeleitä kivijättiläisten hahmoissa. Vastustajaksi ilmaantuu syntinen maallinen hallitsija Tubal-cain, joka haluaa itseoikeutetusti kuninkaan paikan arkissa.

Matkan varrella pohditaan perimmäisiä kysymyksiä kuten olemassa olon oikeutusta, ihmisen vastuuta ja vastuuttomuutta sekä velvollisuuksien, järjen ja tunteen yhteensovittamisen mahdottomuutta. Nooa toteuttaa fasistisella antaumuksella luojan antamaa tehtävää, mutta huomaa joutuvansa ristiriitaisten tunteiden aallokkoon, jossa on vaikeampi hakea suojaa kuin ulkopuolella vellovan vesimassan keskellä.

Ei sovi uskovaisten pirtaan

Noah-elokuva on ehtinyt jo herättää kritiikkiä niin islamin- kuin kristinuskoisten piireissä. On selvää, että Aronofskyn kuvaama inhimillinen Nooa-hahmo ja kerettiläinen tarinan kehittely eivät mahdu oikeaoppisuuttaan julistavien uskovaisten pirtaan.

Näyttelijöistä paikkansa lunastavat niin Russell Crowe Nooana kuin Ray Winstone Tubal-cainina. Taustatukea antavat erityisesti Nooan vaimoa esittävä Jennifer Connelly sekä isoisä-Metusalemin roolissa esiintyvä Anthony Hopkins. Nuori kaarti (muun muassa Harry Pottereista tuttu Emma Watson) hoitaa myös leiviskänsä mainiosti.

Vaikka Noah ammentaa tarinansa raamatusta, ei kyseessä ole uskonnollisesti virittynyt elokuva. Tapahtumat ja henkilöt vaikuttavat enemmän Tolkienin tapaiselta fantasialta kuin kristinuskon oppikirjalta. Näyttävissä kohtauksissa digitaaliset 3D-efektit ovat kohdallaan.

Kun kyseessä on Aronofsky, ovat odotukset korkealla. Löytyväthän ohjaajan meriiteistä mestariteokset Unelmien sielunmessu (2000), The Wrestler (2008) ja Black Swan (2010).

Valitettavasti Noah on Aronofskyn tähän mennessä huonoin elokuva. Se muistuttaa ohjaajan muista töistä suurieleistä The Fountainia (2006), mutta ei yllä sen moniulotteisuuteen. Toivotaan, että Aronofsky palaa seuraavan kerran pienimuotoisempaan kerrontaan – henkilökuvauksessa on hänen vahvuutensa.