Kiilaa Thatcherin valtaistuimen alle

Viime huhtikuussa nähtiin Iso-Britannian musiikkimyyntilistoilla omituinen piikki. Jo vuonna 1939 levytetty Ding Dong! The Witch is Dead -musikaalikappale nousi maan singlelistan kakkoseksi. Ihmemaa Oz -elokuvassa kuultu, Judy Garlandin ja Billie Burken esittämä laulu kipusi listoille samaan aikaan kun julkisuuteen tuli tieto Iso-Britanniaa pitkään hallinneen konservatiivipääministerin Margaret Thatcherin (1925-2013) kuolemasta.

Ihmemaa Oz -elokuvassa kappaleella riemuitaan pahan Idän noidan kuolemaa. Britanniassa Ding Dong! oli muodostunut Thatcherin valtaa vastustaneen väen tunnuslauluksi.

Oikeistolaisen pääministerin kuolema sai aikaan hieman kyseenalaisen kansanliikkeen, joka nosti hetkeksi tunnuslaulun jopa virallisten myyntilistojen kärkisijoille. Tosin muun muassa Britannian kansallinen BBC kieltäytyi soittamasta kappaletta julkisesti – se kun arvioi, että Ding Dong! loukkaa edesmenneen pääministerin kunniaa.

Kannatusta työväenpuolueelle

Musiikkipiirit olivat Thatcheria vastaan kampanjoineet jo toki aiemminkin. Oikeistolaisen Thatcherin nousu pääministeriksi vuonna 1979 aloitti ennennäkemättömän ja -kuulemattoman aallon Thatcheria ja hänen politiikkaansa kritisoivia kappaleita.

Thatcherin vaalivoitto sai aikaiseksi jotain, mitä kulttuurintutkija Robin Denslow pitää ainutlaatuisena: kokonainen sukupolvi pop-muusikoita ryhmittyi poliittisen instituution, Britannian työväenpuolueen, taakse.

Thatcher-inho tuotti 1980-luvulla lukemattoman määrän kappaleita, jotka vaihtelivat tyylillisesti punkista reggaehin ja funkista folkiin.

Vuonna 1985 Thatcherin vastaiset ja työväenpuoluetta kannattaneet muusikot ja viihdetaiteilijat muodostivat järjestäytyneen liikkeen – Punaisen Kiilan (Red Wedge). Liikkeen tarkoituksena oli kiilata oikeistolainen pääministeri valtaistuimeltaan vuoden 1987 parlamenttivaaleissa.

Punaisen Kiilan kantavia voimia olivat protestilaulaja Billy Bragg, Communards-yhtyeen korkealta laulava Jimmy Sommerville sekä The Jam -punkyhtyeessä uransa aloittanut Paul Weller.

Koko 1980-luvun brittiläisten pop- ja rocktähtien riveissä työväenpuolue oli suositumpi kuin konservatiivipuolue. Musiikkimedia tiedusteli puoluekantoja parlamenttivaalien alla niin vuonna 1983 kuin 1987. Ay-liikkeen kurittaminen, sosiaaliturvan romuttaminen ja Falklandin sota toimivat tehokkaasti Thatcherin suosion turmioksi muusikkopiireissä.

Moni musiikkialan vaikuttaja totesikin, että 1980-luvulla vain harva artisti uskalsi avoimesti myöntää tukevansa konservatiiveja. Ainakin syntikkapop-idoli Gary Numan näin teki – ja tämä näkyi myös hänen levymyynnissään laskevana trendinä.

Vaikutus jäi vähäiseksi 

Kaikesta huolimatta Punaisen Kiilan vaikutusvalta Margaret Thatcherin hallintoon jäi vähäiseksi. Thatcher porskutti pääministerinä läpi koko 1980-luvun. Vuoden 1987 parlamenttivaaleissa Thatcherin johtamat konservatiivit saivat murskavoiton ja musiikkiväen kannattama työväenpuolue jäi kakkoseksi.

Thatcherin vastaiset mielialat laantuivat 1990-luvulla, kun hän jäi pääministerin virasta pois. Myös työväenpuolue menetti trendikkyytensä: Tony Blairin johtama puolue nautti vielä 1990-luvun alkupuolella rokkareiden kuten Oasis-yhtyeen Gallagherin veljesten kannatusta, mutta kova pettymys ”uuden Labourin” uusliberalistiseen politiikkaan (vrt. Paavo Lipposen johtama SDP Suomessa) aiheutti edistyksellisten musiikintekijöiden kieltäytymisen puoluepolitiikasta.

Vielä 1980-luvulla Billy Braggin levyjen kansilehtien välissä oli ollut työväenpuolueen mainosmateriaalia ja valmis jäsenhakemus. Tony Blairin tultua puolueen puheenjohtajaksi myös Britannian protestilaulajien kruunamaton kuningas poisti vähin äänin maininnat työväenpuolueesta levyistään. Edes vanha puolueen soturikaan ei enää kehdannut mainostaa periaatteensa myynyttä opportunistipuoluetta.

Uuden sukupolven popparit näkivät myös Thatcherin uudessa valossa. Menestysyhtye Spice Girlsin Geri Halliwell meni jopa niin pitkälle, että totesi Thatcherin edustaneen oman aikansa ”naisenergiaa” ja olleen monella tapaa edelläkävijä.

Thatcherista Bushiin

Miksi Punainen Kiila ja muut Britannian edistykselliset muusikkopiirit eivät kyenneet nakertamaan konservatiivipuolueen ja Thatcherin suosiota?

Musiikkitoimittaja Nicholas Hillman toteaa, että 1980-luvun menestyspopparit olivat ilmettyjä taloudellisen nousukauden mannekiineja, jotka nauttivat varallisuudestaan ja poseerasivat mielellään muodikkaissa vaatteissa ja aikakauden statussymbolien kera. Ei ollut kovin uskottavaa, että varakas, hienossa musiikkivideossa poseeraava tähti saarnaa lauluissaan elintasokuilun kasvamisesta tai kapitalismin tuhoisuudesta. Monet itsenäiset levy-yhtiöt ja artistit olivat itse asiassa juuri niitä yksityisyrittäjiä ja menestyjiä, joita Thatcherkin pyrki politiikallaan edistämään – paradoksi tämäkin.

Toisaalta monet Thatcherin vastaiset artistit saarnasivat jo valmiiksi käännytetyille. Protestilauluilla oli erittäin vähän vaikutusta Thatcherin kannattajiin.

2000-luvulla lähimmäksi vastaavaa ilmiötä on päässyt Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin hallintoa vastustaneet amerikkalaiset artistit. Yhdysvalloissakaan anti-Bush-liikehdintä ei estänyt nuorempaa Bushia istumasta täyttä kahta kautta maan johdossa. 

Thatcher-vastaisia kappaleita:

Anti-Pasti: No Government. 1979.

The Beats: Stand Down Margaret. 1980.

The Specials: Ghost Town. 1981.

Poison Girls: Another Hero. 1981.

Newtown Neurotics: Kick Out The Tories. 1982.

Robert Wyatt: Shipbuilding. 1982.

Riot Squad: Fuck The Tories. 1982.

Madness: Blue Skinned Beast. 1982.

Crass: Sheep Farming In The Falklands. 1982.

Crass: Gotcha. 1982.

Crass: How Does It Feel To Be The Mother Of 1 000 Dead? 1983.

Pink Floyd: The Fletcher Memorial Home. 1983.

The Varukers: Thatcher’s Fortress. 1984.

The Larks: Maggie Maggie Maggie (Out Out Out). 1985.

The Exploited: Maggie. 1985.

Billy Bragg: Days Like These. 1985.

The Style Council: The Lodgers (Or She Was Only A Shopkeeper’s Daughter). 1985.

Chumbawamba: Fitzwilliam. 1985.

The The: Heartland. 1986.

Thatcher on Acid: Guess Who’s Running the Show. 1987.

The Blow Monkeys: It Doesn’t Have to Be This Way. 1987.

The Blow Monkeys: (Celebrate) The Day After You. 1987.

Morrissey: Margaret On The Guillotine. 1988.

Dub Syndicate: No Alternative But To Fight. 1988.

Kitchens of Distinction: Margaret’s Injection. 1989.

Simply Red: She’ll Have To Go. 1989.

Elvis Costello: Tramp The Dirt Down. 1989.

Sinead O’Connor: Black Boys on Mopeds. 1990.

The Watersons: Hilda’s Cabinet Band. 1990.

Richard Thompson: Mother Knows Best. 1991.

VIM: Maggie’s Last Party. 1991.

Billy Bragg: Thatcherites. 1996.

Hefner: The Day that Thatcher Dies. 2000.

Frank Turner: Thatcher Fucked the Kids. 2006.

Pete Wylie: The Day that Margaret Thatcher Dies. 2011.