Vladimir Fjodorovin muistolle

Moskovasta on kantautunut suruviesti monille suomalaisille tutun Vladimir Fjodorovin kuolemasta.

Vuonna 1925 syntynyt Fjodorov hoiti Suomen asioita Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen NKP:n keskuskomiteassa vuosina 1954-1989 ja toimi Suomessa lähetystöneuvoksena seitsemän vuoden ajan.

Hänellä oli tärkeä rooli monien Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä ja yhteistyötä rakentaneiden aloitteiden edistämisessä. ”Roffin” tietämys, yhteydet ja auktoriteetti ylittivät moninkertaisesti tavallisten diplomaattien vaikuttamismahdollisuudet.

Hän teki myös kaikkensa SKP:n yhtenäisyyden ja itsenäisyyden hyväksi sekä puolueen hajottamisen estämiseksi.

Fjodorov on kirjoittanut nimellä ja nimimerkillä toistakymmentä kirjaa maittemme suhteista, viimeisin Otavan vuonna 2001 julkaisema teos NKP:n Suomen osastolla 1954-1989. Helsingin Sanomat, yllätys, yllätys, luonnehti Fjodorovia ja tätä kirjaa varsin osuvasti: ”Neuvostoliiton kokeneimpia Suomen tuntijoita, tutkija joka pitkään toimi NKP:n Kansainvälisellä osastolla vaikuttaen keskeisesti Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin.”

Fjodorov käsitteli myös Suomen lähihistoriaa Neuvostoliiton lehdistössä ja oppi- ja tietokirjoissa sekä käänsi ja toimitti venäjäksi lukuisia suomalaisia teoksia. Fjodorov kirjoitti Tiedonantajalle vuosikymmenten ajan ajankohtaisia sekä historiaa käsitteleviä artikkeleita.

Suomen kommunistinen puolue ja Tiedonantaja kunnioittavat Vladimir Fjodorovin muistoa ja ottavat osaa hänen omaistensa suruun.

ERKKI SUSI

Julkaisemme postuumisti seuraavan artikkelin, jonka lehtemme pitkäaikainen avustaja kirjoitti Tiedonantajalle vähän ennen menehtymistään.

Tiedonantajalle

Sitä, mitä tapahtuu monien eurooppalaisten kaupunkien kaduilla, voi kutsua 1930-luvun ”kansanrintaman” uudeksi versioksi. Esimerkiksi Kreikassa, Espanjassa ja Ranskassa on ollut mielenosoituksia, jotka ovat olleet sosiaaliselta ja poliittiselta koostumukseltaan tällä vuosituhannella ennen näkemättömän laajoja ja jotka ovat nostaneet jälleen esiin kysymyksen vasemmistolaisesta aatteesta nyky-yhteiskunnassa.

Eroja viime vuosisataan toki on. Tuolloin kansanrintama oli ennen muuta fasisminvastainen liittoutuma, jossa kommunistit olivat pääosassa, kun taas tämän päivän työntekijöiden massaesiintymisillä on ennen kaikkea sosiaalinen luonne ilman selkeästi näkyvää ideologista puolta. Tärkein niissä silti on, eli ymmärrys siitä, että kapitalismille tyypillinen ajattelutapa, jossa hallitsevat piirit määrittävät yhteiskunnan elämän omien sääntöjensä mukaan, ei voi turvata ihmisarvoista elämää.

Mielestäni voimme varsin suurella varmuudella puhua uuden vasemmistolaisen liikkeen syntymisestä, jonka osanottajat eivät kuulu välttämättä vasemmistopuolueisiin, mutta joiden katsantokannat ovat epäilemättä vasemmistolaisia, ja osin jopa sosialistisia ja kommunistisia.

Tiedämme hyvin, miten viimeksi kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana on ponnisteltu – myös Venäjällä – kommunististen ja sosialististen aatteiden polkemiseksi lokaan, väheksytty kaikkea sitä, mitä kommunistit ovat tehneet sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi ja työtätekevien ihmisten puolustamiseksi muun muassa Suomessa.

Vähitellen ovat ihmisten ajatukset kuitenkin selkeytymässä, ennen muuta siksi, että uusliberalismi on ajanut monet Euroopan maat umpikujaan, joka nykyisen globalisaation vallitessa voi johtaa maailmanlaajuiseen taloudelliseen halvaantumiseen kaikkine sosiaalisine ja poliittisine seurauksineen. Ajatus, että nykyisessä maailmassa voisi selvitä yksikseen, on näköalaton myös Suomelle. Sama koskee Venäjää.

Vastaavasti kyse on siitä, että työtätekevien etujen puolustaminen on mahdollista nimenomaan globaalissa mittakaavassa, jolloin vasemmistovoimien on objektiivisesti oltava liikkeellepanevana voimana. Uusi vasemmistolainen kansanrintama on mahtava poliittisen painostuksen keino ja mahdollisuus esittää vasemmistolainen vaihtoehto.

Kaikki ei tietenkään tule olemaan helppoa ja yksinkertaista. Ideologinen taistelu jatkuu ja kriisien aikana se voi jopa kasvaa. Vasemmistolaiset ja kommunistit tulevat olemaan maalitauluina, joihin kohdistetaan pääasiassa menneisyydestä, mm. Neuvostoliiton historiasta otettua argumentointia. Tämä voidaan kestää ja pitääkin kestää, koska uusi tehtävä on selkeä – uuden vuosisadan realiteetteja vastaavan globaalin vasemmistolaisen tietoisuuden muovaaminen. Jätettäköön historia historioitsijoille.

Mielestäni vasemmistovoimille tärkeintä eivät ole vain joukkomielenosoitukset ja protestit, vaan ymmärryksen lisääminen siitä, että vasemmistolaiset ovat poliittisesti vastuuntuntoinen voima, jolla on potentiaalia johtaa nykymaailmaa. Uskoisin, että sen voi tehdä, vaikka resurssit olisivat rajalliset.

Vasemmistovoimat ja kommunistit voivat olla aloitteellisia aktiivisen keskustelun aikaansaamisessa yhteiskunnan sosiaalisesta mallista juuri nyt ”internet-ajan kapitalismin” vallitessa, kun yhteiskunnallinen mielipide ei ole kovinkaan riippuvainen siitä, mitä puhutaan vallan puhujapöntöistä.

Vasemmistolaiset ja sosialistiset aatteet on yritetty moneen kertaan tappaa, ajaa kirjaston hyllyjen takanurkkiin ja peittää historian pölyyn. Kukaan ei ole siinä kuitenkaan onnistunut. Eikä tule jatkossakaan onnistumaan.

VLADIMIR FJODOROV