Onnellisen maailman viholliset

Viime aikoina olen ajatellut paljon downshiftaamisen käsitettä. Aloin pohtia sitä vasta, kun se ei enää ollut päivän trendisana; siinä vaiheessa, kun Matti Apusen kaltaiset verenpaineongelmia aiheuttavat hahmot nostivat peitsensä tanaan näitä mielikuvitusolentoja, pahoja Downshiftaajia, vastaan. Näitä yhteiskuntamme tuhoon tähtääviä laiskureita, jotka eivät suostu uskomaan EK:n puheita työurien pidentämisestä, leventämisestä, laventamisesta ja syventämisestä. 

EK-jengin propagandamaailmassa on olemassa ilmeisesti suurikin joukko ihmisiä, jotka jättäytyvät hyväpalkkaisista töistä elämään sosiaalituilla tai muuttavat jonnekin haja-asutusalueelle luomuviljelijöiksi tai kissoja silittelemään. Itse en ole tällaisiin törmännyt. Sen sijaan tiedän kyllä ihmisiä, jotka ovat jättäneet epätyydyttävän tai omiin elämänarvoihin nähden vääränlaisen työn ja koettaneet keksiä tilalle jotain itseä motivoivaa. Tämä ärsyttää EK:laisia, koska nämä jätetyt työpaikat tuppaavat olemaan sellaisia, jotka generoivat rahaa lähinnä sille keinottelijaeliitille, jonka äänenkannattaja EK on.

Talouspoliittisen oikeiston lempiargumentteja on, ettei paskaduunia ole – että koko käsitteen käyttäminen olisi muka “rehellisen työn” ja sen tekijöiden halventamista. Monet ovat ottaneet tämän härskin sumutuksen todesta ja muistavat työelämän asioista puhuessaan korostaa, että kaikki työ on toki arvokasta. No, duunin kutsuminen paskaduuniksi ei tarkoita sen tekijän kritisoimista. Yhä suurempi osa Suomessa tehtävästä työstä on luokattoman huonolaatuista, kun ajatellaan työolosuhteiden, työehtojen ja palkkauksen muodostamaa kokonaisuutta. EK:laiset pyrkivät siihen, että yhä useampi joutuisi tekemään tällaista työtä: jatkuvuudeltaan epävarmaa, heikosti palkattua, liian kireätahtiseksi tehostettua, tolkuttoman paineenalaista, vapaa-aikaa ja henkisiä voimavaroja syövää. Tällaisessa tilanteessa oleva työntekijä on liian uupunut ja stressaantunut kyseenalaistaakseen juuri mitään.

Hyvin syöneetkään eivät tiettävästi juuri vallankumouksia tee, mutta olen tullut ajatelleeksi, että ihmisen roikottaminen jatkuvassa löysässä hirressä, nurkan takana odottavan ylennyksen, palkankorotuksen tai vakinaistamisen toivossa, on strategiana aika erilainen kuin ihmisten sumeilematon suistaminen kadulle ja täydelliseen kurjuuteen. Pohjalla voi syntyä spontaania radikalismia, ja riittävä vapaa-aika mahdollistaa ajattelutyön ja itsenäisten elämänratkaisujen tekemisen. Kumpaakaan oikeistoeliitti ei halua. Heidän ihannetilanteessaan suuret joukot kilpailevat harvoille tarjolla olevista etenemismahdollisuuksista, jotka taas johtavat palkkapussin lihomisen ohella entistä pahempaan riippuvuuteen niin sanotusta oravanpyörästä.

Kun joku apunen nyt sitten paheksuu downshiftaamista, tosiasiassa hän ei tarkoita mitään jyrkän linkolalaista elämänmuutosta. Hän pelkää sitä mahdollisuutta, että yhä useampi ihminen tinkisi osasta elintasoaan voidakseen tehdä jotain omemmalta tuntuvaa, saadakseen hieman lisää vapaa-aikaa, kyetäkseen rentoutumaan ja miettimään elämäänsä ja maailman asioita vähän laajemmasta perspektiivistä. Tämä on kammottava skenaario yhteiskunnassa, jossa kvartaalikapitalismin absurdismi tuntuu levinneen kaikille elämänalueille.

Minusta taas on kammottava ajatus, että ihmisellä ei olisi aikaa ja energiaa suosikkilevyjen kuunteluun, kävelyretkiin puutarhakaupunginosissa, iltoihin ystävien seurassa, pitkäksi venähtäviin kirjastokäynteihin.

Näiden vapauksien tavoittelun pitäisi olla nimenomaan keskiluokan unelma. Uskon, että mitä suuremman osan ajastaan keskiluokkainen voi viettää poissa avokonttorista, sitä omituisemmalta EK:n hahmottelema maailma alkaa hänestä tuntua.

Hän ehkä haluaisi vaihtaa sen onnellisempaan maailmaan.