Pirullinen järjestelmä vie nykysukupolvilta eläkkeet

Ajatus työurien pidentämisestä eläkeikää nostamalla on poliittinen päähänpinttymä, josta ei tunnuta pääsevän eroon. Entisen pääministerin Matti Vanhasen tarinan mukaan Rukan lumilla keksimä kuningasidea on jälleen nostettu ajankohtaiseksi puheenaiheeksi. Nykyinen pääministeri Jyrki Katainen on tässä kuussa vaatinut työmarkkinajärjestöjä antamaan uudet ehdotuksensa työurien pidentämiseksi.

Tätä ja muita eläkkeisiin liittyviä kysymyksiä ruodittiin Helsingissä, kun eläkepolitiikan kiemurat otettiin ensimmäistä kertaa Maanantaiklubin käsittelyyn. Aiheesta näkemyksiään tarjosivat Suomen suurimpiin ja vanhimpiin eläkeläisjärjestöihin lukeutuvan Eläkeläiset ry:n tiedotussihteeri Pekka Isaksson ja sosiaalipolitiikkaan paneutunut Kelan entinen erikoistutkija Seppo Ruotsalainen.

Mikä on todellinen eläkepommi?

Useimmiten eläkeikien nostoa perustellaan uhkaavalla kestävyysvajeella ja siitä seuraavalla eläkepommilla. Pekka Isakssonin mukaan tästä pelottelusta on luovuttava.

– Toki ikääntyvien määrä kasvaa, mutta ei tässä minkäänlaiseen hysteriaan ole aihetta. Kuluneet vuodet eivät siihen anna minkäänlaista empiiristä pohjaa. Koko 2000-luku on puhuttu eläkepommista ja siitä miten talous kriisiytyy, mutta eivät ne muutokset hirmuisen hankalia ole olleet.

Suurten ikäluokkien vapautuminen töistä ei vapauttanutkaan niin paljon työpaikkoja kuin kuviteltiin. Laskelmissa oli jotain väärin.

– Kun puhutaan kestävyysvajelaskelmista, tämä huoltosuhteen huononeminen jatkuu vuoteen 2030, sen jälkeen se muihin Euroopan maihin verrattuna alkaa tasaantua. Perusjuttu on työllisyystilanteen kohtentaminen. Sehän poistaa myös eläkemenojen uhkaa.

Kahden asiantuntijan kertoessa totuuksia eläkeläisväestön kurjasta asemasta piirtyikin kuva aivan toisenlaisesta eläkepommista. Se on tulevaisuus, jossa pätkätöiden, osa-aikaisuuksien ja sairaseläkkeelle jäämisten leimaamasta työelämästä aikoinaan eläköityvät nykysukupolvet uhkaavat jäädä puille paljaille.

Eläkeläiset on ajettu köyhyysloukkuun

Jo kymmenen vuoden kokemuksen eläkeläisen arjesta omaava Seppo Ruotsalainen nosti framille kaksi tekijää, joilla on merkittävä osuus eläkeläisväestön köyhyydessä – eläkkeiden taitettu indeksi ja elinaikakerroin.

– Taitettu indeksi lähtee siitä, että eläkkeitä korotetaan aina kerran vuodessa. Kun työeläkelait tulivat voimaan 1960-luvun alussa, eläkkeiden katsottiin olevan jatkoa työlle ja työpalkalle. Silloin eläkkeitä korotettiin täysin palkankorotusten mukaan.

Tästä 100-prosenttisesta kattavuudesta siirryttiin sittemmin puoliväli-indeksiin ja vihdoin taitettuun indeksiin, jossa palkkojen osuus on vain 20 prosenttia. Seppo Ruotsalaisen mukaan tästä on nyt seurannut se, että eläkkeet ovat jääneet kehityksessä merkittävästi jälkeen.

– Uusista eläkkeensaajista saattaa tuntua ettei lähtöeläke ole lainkaan hassumpi. He  huomaavat taitetun indeksin syövän eläkkeitään pahimmillaan vasta 15 vuoden kuluttua, jolloin on jo liian myöhäistä. Meidän tulisi herätä aikaisemmin.

Ruotsalaisen mukaan tästä seuraa ristiriitainen tilanne, jossa mitä vanhemmaksi henkilö elää, sitä pienemmäksi hänen eläkkeensä muuttuu. Samaan aikaan elämän ehtoopuolella esimerkiksi lääkekulut ovat korkeimmillaan.

– Jo nyt kaksi kolmasosaa yli 75-vuotiaista elää EU:n määrittämän köyhyysrajan alapuolella. Mikään muu ei riitä estämään tätä köyhyysloukkua kuin selvä tasokorotus näihin eläkkeisiin, mitkään indeksit eivät auta tässä tilanteessa.

Elinaikakerroin rankaisee nuorempia polvia

Asiantuntijat muistuttavat vaatimusten eläkeiän korotuksesta olevan siinäkin mielessä omituisia, että jo nyt eläkeikää hivutetaan automaattisesti korkeammalle. Tästä huolehtii työntekijän eläkelakiin vuonna 2009 piilotettu ns. elinaikakerroin.

Väestön ikääntymisestä aiheutuvien kustannusten tasoittamisen verukkeella toimiva automaattinen leikkuri nakertaa eläkkeitä heti lähtötasossaan sen mukaan, mitä suurempi väestön elinikäennuste on.

Juju on siinä, että leikattua eläkettä voi kompensoida pysymällä kauemmin töissä.

Vuonna 1948 syntyneet kykenevät kompensoimaan menetetyn eläkkeen jatkamalla työelämässä kuukauden lisää 63 ikävuoden jälkeen, mikä ei kuulosta kohtuuttomalta. Nykypäivän 80- ja 90-luvuilla syntyneiltä nuorilta tullaan lähtöeläkkeistä leikkaamaan lasketun elinikäodotteen perusteella kuitenkin jo miltei viidesosa, joka tarkoittaa vuosien lisätyötä – tai eläkettä, joka ei riitä mihinkään.

– Superkarttumasta huolimatta se vaikuttaa pakkotyöltä, jolla rangaistaan nuoria ikääntymisestä, Ruotsalainen ihmettelee. – Voidaan kysyä, etteikö heitä voitaisi mieluummin palkita.

Taitetun indeksin tavoin elinaikakerroin on rakennettu siten, etteivät aktiivisesti työssäolevat havahdu siihen, eivätkä vielä äskettäin eläkkeelle tulleetkaan.

– Kun muualla eläkeikää nostettiin 3-4 vuodella, Suomen innovaatio oli elinaikakerroin. Hiljaa hivuttamalla ei nouse protestia vastaan, Isaksson selittää.

Sukupolvien välistä solidaarisuutta

Maanantaiklubin järjestäjiin kuuluva helsinkiläinen kommunistinuori Irene Auer linjasi kamppailun eläkeleikkureita vastaan yhdistävän sukupolvia.

– Nämä ovat pirullisen nerokkaita järjestelmiä. Tässä tarvitaan sukupolvien välistä solidaarisuutta ja toimintaa eläkeläisjärjestöjen lisäksi nuorisojärjestöiltä.

Molemmat asiantuntijat olivat samaa mieltä.

– Kun julkisuudessa väitetään eläkeläisiä itsekkäiksi, itse asiassa valtaapitävät säätävät lakeja meidän tietämättämme. Ei eläkeläisiä voi syyttää taitetusta indeksistä tai elinaikakertoimesta, eikä minun ikäluokkani voi ryhtyä syyllistämään nuoria, Ruotsalainen toteaa.

– Työväenliikkeeltä tämä vaatii, että vastustetaan jyrkästi eläkeikien nostoa 63 ikävuodesta ylöspäin. Tässä voisi koko vasemmisto tehdä yhteistyötä.

Myös Isakssonin mukaan tarvitaan toimintaa eläkeläisjärjestöjen voiman lisäämiseksi.

– Ay-liikkeellä on aina käytettävissä lakonuhka taisteluaseenaan, mutta eläkeläisillä ei sellaista ole. Varmaan eläkeläisten joukkoesiintyminen toimiisi jonkinlaisena painostuskeinona, Isaksson pohtii.

Lähde: Eläketurvakeskus