Palkkakeskustelun sudenkuopat on tunnistettava

Valtionpäämies käynnisti hysteerisen keskustelun palkkojen alentamisesta talouskriisin ratkaisemiseksi. Hän ilmoitti luopuvansa virkaanastumisensa alussa huimasti korotetusta verovapaan palkkionsa osasta ja tyytyvänsä edeltäjänsä tasoiseen palkkioon. Kuulostaa oikeudenmukaiselta. Valtio saa käyttöönsä sen verran rahaa, että ainakin yksi sairaanhoitaja voidaan niillä rahoilla palkata.

Presidentin aloite on saanut kuitenkin aivan toisenlaisen luonteen. Nyt puhutaan yleisestä palkojen alentamisesta ja vähintäänkin palkkojen jäädyttämisestä nykyiselleen. Tämä lienee aloitteen perimmäinen tarkoituskin. Tässä keskustelussa ei ole mitään sijaa sillä tosiasialla, että tavallisen palkansaajan ansiotaso on polkenut vähintään viimeiset kolmen vuotta paikallaan ja monilla se on reaalisesti jopa alentunut.

Poliittisen johtajan perässä ovat etupäässä kaikki ne yksityisen ja julkisen sektorin vaikuttajat, jotka ovat lamasta ja talouskriisistä huolimatta kahmineet muhkeita pääomatuloja ja ylisuuria palkkoja, ilmoittautuneet vapaaehtoisesti ”alentamaan” palkkojaan. Samaan hengenvetoon ilmoituksensa kanssa ovat useimmat antaneet ymmärtää, että palkanalennus pitää koskea kaikkia eikä takuulla vapaaehtoisuuden pohjata, vaan pakottavalla sopimuksella. Tämä vapaaehtoisuus on sitä, että palkanalentamisistaan ilmoittaneiden sopimukset jäävät voimaan ja he voivat milloin tahansa palata takaisin muhkeitten palkkojensa piiriin.

Varsin vähälle huomiolle ovat jääneet myös palkkojen alentamisen todelliset vaikutukset.

Ensinnäkin yleinen palkkojen alentaminen tai jäädyttäminen johtaisi ostovoiman romahtamiseen ja työttömyyden kasvuun, joka johtaa ostovoiman romahtamiseen ja työttömyyden kasvuun ja niin edelleen. Julkiselle sektorille tässä karusellissa kävisi todella köpelösti sen joutuessa tulojen alentumis- ja sosiaalimenojen kasvun kierteeseen.

Toiseksi, on tarpeen vastata kysymykseen kuka ja ketkä tosiasiassa hyötyvät palkkojen alentamisesta? Varmaa on, että tavalliset palkansaajat ovat häviäjiä, mutta pääomatulojen saajille se olisi suora tulonsiirto. Myös optiokeisarit olisivat todennäköisiä voittajia. Optio-ohjelmat ovat sen luontoisia, että palkkamenojen pienentäminen nostaa optioiden määrää.

Yksityisellä sektorilla palkkamenojen pienentäminen hyödyttää yrityksiä ja niiden omistajia – suuryritysten kyseessä olleen ulkomaalaisia omistajia. Julkisella sektorilla tapahtuu niin, että palkkatulojen pienetessä verotulot alenevat ja kriisikehitys voimistuu. Erityisesti tämä ilmiö kohdistuu kunttiin, joiden tulot ovat pääosin ansiotuloista perittävien verojen varassa. Tilannetta ei pelasta sekään, että alennettaisiin kuntien työntekijöiden palkoja.

Yllä esitettyä taustaa vasten on ymmärrettävää, vaikkakaan ei älyllisesti selitettävissä se, että asian ydin eli veropolitiikka, ei ole nyt tapetilla.

Mutta talouskriisin ratkaisun avain on kuitenkin juuri veropolitiikassa. Pääomatulojen verotusta on kiristettävä ja ne on saatettava myös kunnallisverotuksen piiriin. Veroprogressiota on kiristettävä, niin, että suurituloiset pääsevät liiallisten tulojensa aiheuttamista omatunnonvaivoista eroon. On kerta kaikkiaan luovuttava verotuksellisesta eriarvoisuudesta ryhtymällä verottamaan kaikkia tuloja saman kaavan mukaan. Veroparatiisien käyttö on kiellettävä.