Hulluiksi tullaan ja Seilissä ollaan

Tamperelainen nuorten Legioonateatteri on tarttunut erikoiseen aiheeseen näytelmässään Haurela –hullujen laiva. Tarinan tausta on Turun saaristossa vuosina 1840-1962 ollut naisten mielisairaala, tai pikemminkin loppusijoituslaitos, jonne oli tarjolla vain menolippuja.

Anni Mikkelssonin kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä tarina päivittyy ja laajenee tähän päivään, jossa Haurela on puistonpenkkien avohoidossa ja tilaaja-tuottajamallien pyörityksessä. Ehkäpä se on ikuista normaaliuden/erilaisuuden ja terveyden/sairauden välistä rajankäyntiä.

Haurelassa Seilin menomatkalle joudutaan jopa sukupolvien ketjussa – siis kuten nykyisin toimeentuloluukulle tai työttömyyskortistoon. Syitä voivat olla psyykkisen sairauden eri asteet, irtolaisuus, normin ylittävät sukupuolisuhteet tai sopimaton poliittinen aktiivisuus.

Seilin saaren ”kantaäidin” Amanda Yksinäisen (Niila Tikka) perintö jatkuu yksiöönsä pullon kanssa linnoittautuneen nyt iäkkään tyttären Orvokin (Hely Piirto), tämän lapsenlapsen Emman (Veera Hakala) ja ex-miniän Merjan (Mari Raimaa) psyykkisessä ravintoketjussa.

Tässä ketjussa ei säästellä lihaa eikä henkeä, mutta laadusta tingitään ihan pyytämättä. Kukin tavallaan. Hulluus voi piillä myös uranaisen jakkupuvun sisällä, kuten Merjan romahdus osoittaa. Ympäri käydään ja Seilissä tavataan.

Häivähdys punaista harmauden keskellä

Kurjuus ei synnytä kapinaa ylöspäin, se synnyttää nokkimisjärjestyksen alaspäin. Tämä näkyy kohtauksessa, jossa Orvokki nöyryyttää sisään pyrkivää palveluyrityksen työntekijää (Ville Pakarinen), nimittäen tätä homo-Manneksi – ”mustalainen ja akkojen töissä”.

Ainut kapina taitaa olla Punaisen Jennyn (Merja Siljamäki) nostalgisissa lauluissa, jotka ovat linkki menneeseen aatteen hurmaan. Laulujen lunnaat olivat kuitenkin kalliit, Seilin menolipun verran. Merja Siljamäki tulkitsee laulut kitaransa säestyksellä sellaisella sisäisellä voimalla, että poliittista selkäpiitä riipii.

Naisvaltaista joukkoa pitävät kurissa kylmällä vedellä äkseeraava hoitaja (Jetro Sukkela) ja valtaa käyttävä lääkäri (Tommi Maronen), joiden toimissa kiteytyy yhteiskunnan harjoittama väkivalta. Miesten toista laitaa edustaa Ville Pakarisen esittämä ”Manne”, joka on systeemin uhri kuten Seilin naisetkin.

Lilli Munckin valkoiseksi kalkittu lavastus, meren ja lokkien äänet, suljetut kopit ja ahtaat portaat luovat karulle tarinalle uskottavat puitteet. Sitä täydentää Jenny Viion valaistus sekä Minja Koskelan, Hannes Mikkelssonin ja Merja Siljamäen musiikki.

Murheellisten laulujen riemu ja hurmio

Porukka hallitsee musiikin sellaisella antaumuksella, ettei sitä hevillä unohda. Jo mainitun Punaisen Jennyn lisäksi Seilin Sanni (Suvi Jämsänen) esittää järisyttävän upeasti ”hairahtuneen naisen” laulun. Siljamäen harmooni polkee tahtia topeliaanisen yhteiskunnan laidalla voimalla, joka ei jätä epäselväksi, missä molliasteikossa mennään.

Kuorokohtauksissa on riemua, joka nousee tuskan syvyyksistä Soittimiksi kelpaavat matkalaukku, kattilan kannet, kitaran koppa, puupalikat, lattia ja mitä kukin käsiinsä ja jalkoihinsa sattuu saamaan. Merja Siljamäen säveltämä loppukohtauksen Katutyttöjen laulu yltää legioonan tulkintana sellaiseen hurmioon, että siinä unohtuvat tuskat, vaivat ja häpeät.

Jos minun pitäisi nimetä jokin rooli ja sen esittäjä, valitsisin Amanda Yksinäisen roolissa esiintyvä Niila Tikan. Hänen tulkinnassaan on sellaista hiljaista murhetta, jota koskettaa sielun peräseinään saakka. No, nyt se valinta tuli tehtyä, vaikka ei minua siihen kukaan pakottanut.

Legioonateatterin verkkosivut >>>