Rujoja kuvia raadollisesti
Maailman mediat ovat sakeanaan erilaisia totuuksia. Samoista asioista esitetään eri näkökulmista totuutena hyvinkin suuresti toisistaan poikkeavia kantoja. Totuutta voi lähestyä myös draaman keinoin. Asioihin voi silloin paljastua yllättäviäkin näkökulmia, konteksteilla, asiayhteyksillä voi pelata, asioita voi kärjistää, vakavillakin asioilla voi vaikka leikitellä. Varsinaisen totuuden etsiminen jää viestin vastaanottajan vastuulle ja tehtäväksi. Teatterin tekijältä vaatii työteliäisyyden lisäksi rohkeutta laittaa asioita näkyviksi toisessa valossa, kuin niitä meille päivittäin mediassa syötetään. Toden sanominen on nyt uskaliasta.
Meillä on kuitenkin teattereissa näitä uskaliaita. Helsinkiläisessä Ryhmäteatterissa tehdään teatteria tutkivan journalismin metodein, KOM-teatterissa käsitellään lastensuojeluasioita teatterin keinoin ja KokoTeatteri teki jo alkuvuodesta produktion jossa keskusteluun pyrittiin nostamaan syrjäytyminen ja asunnottomuus.
Ajankohtainen Peili
KokoTeatterin uusin produktio Peili on mielenterveyskuntoutujien ja ammattilaisten muodostaman työryhmän tuotos. Yhteistyökumppanina teatterilla on mielenterveyskuntoutukseen erikoistunut Lilinkotisäätiö. Ryhmä on asettanut kunnianhimoisen tavoitteen: ”Tarkoituksena on saada erilaisia ihmisiä kohtaamaan ja tehdä heidät näkyviksi toisilleen.”
Tavoite on mitä ajankohtaisin. Valtakunnan säätäjät kinastelevat laista vanhustenhuollon normeeraamiseksi, nuorisoa syrjäytetään eläkkeelle mielenterveysongelmien seurauksena ja niin edelleen. On erittäin kiitettävää, että joku osaa ja uskaltaa ottaa näinkin raadollisesti asioita esille tässä harmaiden eminenssien johtamassa maailmassa.
KokoTeatterin Peili on nimensä mukaisesti autenttinen kuva meistä, jotka vielä uskallamme olla näkyviä toisillemme. Näyttämöllä on pääasiassa hulluja. Siis sellaisia ihan oikeita. Siis yhden, vallitsevan diagnosointimetodin mukaan määriteltynä. Niitä menetelmiä on kyllä olemassa muitakin.
Voi vaikka miettiä onko hullun vastakohta viisas? Ja kuka täällä lukeutuu kumpaankin lajiin?
Tuo raja se vasta onkin varsinainen veteen piirretty viiva. Sen lisäksi, että se viiva ”elää” koko ajan, se sekoittuu tässä elämän virrassa ajoittain kokonaan näkymättömäksi, olemattomaksi. Päivittäistä uutisvirtaa seuraamalla tuntuu hetkittäin, että tämän maan – tämän maailman – kellokkaat ovat useinkin hemmetin paljon tuon olemattoman rajan sillä ilkeämmällä, nolommalla puolella.
Hullun kirjoissa koko ikä
Kokon esitys voi herättää hämminkiä ja sen myötä voi myös herätä kysymyksiä: kuka tai mikä taho täällä jakaa näitä leimoja, luokittelee meitä ihmisiä? Kenellä on, ja millä legitimiteetillä ja kompetenssilla, oikeus puhua ”suulla suuremmalla”? Onko taloudellinen valta, sanojan takana ja hänen ohjailtavissaan oleva talouden resurssi se, mikä antaa legitimiteetin, oikeuden puhua ja tehdä päätöksiä tai ohjata muita päätöksenteossa? Miten oikeus onkaan jakautunut niin, ettei tuota mystistä resurssia omaamattomalla, osattomalla ole täällä oikein ihmisarvon mukaista olemassaolon oikeutta?
Jos olet joutunut ”hullun kirjoihin”, olet sitä aina. Koko ikäsi, elämäsi.
Kaiken maailman ”säätäjät” vaativat kaikilta aina vaan enemmän kustannustehokkuutta.
Peilin mielisairaanhoitaja miettii näitä kontulalaisessa yksiössään samalla kun trimmaa omaa kustannustehokkuuttaan kuntopyöräillen. Kun kaikki nykymaailman tehostamiskonstit ovat jo käytetyt, eikä sekään vielä riitä, voitaisiin ottaa oppia muinaisuudesta: Spartassa oltiin kustannustehokkaita. Toivottomiksi luokitellut tapaukset tyrkättiin jyrkänteeltä alas.
Peilin hoitaja ottaa koko osaston kuntopyörän tarakalle – ja sitten taas mentiin…
Voisi asettaa kysymyksen: minkälaisin kriteerein tuota jyrkänteen reunan jonoa alettaisiin nyt muodostaa?
Toisaalta, onko se peilin syy, jos kuva on hieman rujo.
