Sinun täytyy astua johtoon!

Nyt rakkaat toverit, kylän miehet ja naiset, ruikutuksen runsahisten aika on ohi. Enää ei riitä, että motkotamme ja heristämme nyrkkiä niin EU:lle, hallitukselle, kapitalisteille tai muille vallassa oleville sosiaalisessa mediassa omissa pienissä ympyröissämme tai kaveriporukassa. On astuttava eturiviin kaikkien niiden jotka ovat lopen kyllästyneet epäoikeudenmukaiseen oikeistolaiseen politiikkaan jossa kärsijöinä ovat aina ne maan hiljaiset jota on alistettu ja nöyryytetty tyytymään osaansa.

Suomen kommunistinen puolue ei koskaan ole empinyt astua taistelun kärkeen kun on kamppailtu teoista työkansan puolesta eikä emmi nytkään. Vetoan toverit teihin pitkin ja poikin Suomen niemeä kiireen vilkkaa täyttämään ehdokaskaavake ja asettumaan ehdolle syksyn kuntavaaleissa. Kuka muu voi muuttaa maan ja maailman ellemme me itse, sinä ja minä. Turha kuvitella, että joku tai jotkut tekevät sen meidän puolesta, kyllä se muutos on kuulkaa ihan itse tehtävä.

Eiköhän sovita toverit, että jätetään itkut ja hammasten kiristelyt sikseen ja terästäydytään tässä ja nyt. Sohvilla nyhjöttäminen ja erilaisten tekosyiden keksiminen saa riittää, tartutaan toimeen – uskalletaan! Me voimme edelleen jatkaa vanhaan malliin, vedota kiireeseen työssä, opiskeluihin, perhesyihin, ajan puutteeseen jne. mutta silloin toverit on hyvä kysyä itseltään missä kohtaa sydäntä puolue sinulla on vai onko se jo heitetty aikaa sitten sieltä pois.

Muistakaamme tovereita jotka aikanaan polkivat pyörillä näkkileivän ja aina ei senkään voimalla, henkensä kaupalla pitkin pitäjiä viemässä aatetta torpasta torppaan. Heidän sydämissään oli paikka puolueelle yhdessä muiden rakkaiden rinnalla, puolison, lapsien, lastenlasten, vanhempien ym. Ei silloin kysytty jaksatko sinä, onko sinulla aikaa tai viitsitkö sinä lähteä – ei tarvinnut kysyä koska toimiminen työläisten ja heikoimmassa asemassa olevien puolesta oli itsestään selvää. Miten on laita nyt hyvät toverit, olemmeko mukautuneet jo liiaksi tähän porvarilliseen yhteiskuntaan – nukummeko liian pehmeillä patjoilla kuten ystäväni ja kaikkien tuntema toveri Pekka Järvinen kerran aiheellisesti pohdiskeli.

Tiedän kuinka monet lukijat suorastaan kihisevät kiukusta kun taas se Tiainen motkottaa, syyllistää tai vertailee menneeseen eikä ymmärrä miten kovilla ihmiset nykyään ovat ja antavat kuitenkin oman panoksensa voimavarojensa mukaan. Mokomakin, paraskin puhuja joka itse mollaa muita mutta itse ei pane tikkua ristiin ja viettää lokoisia päiviä vahtituvassaan kissan ja koiran kanssa. Ottaisi ensin malkan pois omasta silmästään.

Tietäkää se, että kun piiskaan joukkojamme liikkeelle, teen sen rakkaudesta puoluetta ja teitä kohtaan toverit. Tietäkää myös kuinka teitä piiskaamalla ruoskin samalla armotta myös itseäni. Tunnustan suoraan olevani varsin huono mallioppilaaksi tai opettajaksi muille, kun se laiskuuden piru meinaa saada ja saakin liian usein vallan. Jos saatte kirjoituksesta piston sydämeenne tai omantunnon kolkuttamaan, niin lohduttautukaa sillä, että myös minulla rintaan pistää ja kumma jyskytys kuuluu takaraivossa.

Me emme koskaan nouse pois lilliputtipuolueena olemisesta tai ynnä muuta osastolta jos me emme itse tartu tuumasta toimeen. Ihan oikeasti, otetaan nyt lähtölaukaus puolueen uudelle uljaalle nousulle näistä vaaleista. Pyydetään mukaan tuttuja, naapureita, ystäviä, työkavereita, leipäjonoissa edessäsi värjötteleviä. Näytetään miten me emme vain puhu ja arvostele vaan teemme tekoja työläisten, syrjäytettyjen, köyhien ja alistettujen sekä tietysti lähipalvelujen puolesta, joka on myös puolueemme vaalitunnus.

Selitykset saavat riittää, eikö niin – isketään se kitara tuleen, kohotetaan se palavana ja siinä meillä on lippu, kuten Pablo Neruda aikoinaan tovereita opetti.