Taistolaiset

Suomen poliittisen lähihistorian mielenkiintoisin ”kummajainen” oli 1970-luvulla vaikuttanut taistolainen liike. Taistolaiset saivat kutsumanimensä Suomen kommunistisen puolueen vasemmistosiipeä johtaneen Taisto Sinisalon mukaan. Häntä pidettiin porvarillisessa julkisuudessa suoraviivaisena ”sarvikuonona”, vaikka hän todellisuudessa oli leppoisa ja huumorintajuinen neuvostoystävä.

Lenin ja Otto-Ville Kuusinen olivat arvossa taistolaisnuorten opintopiireissä. Stalinia en tiedä kenenkään niissä opiskelleen. Sikäli ”stalinisti”-leima onkin taistolaisiin osoitettuna jo monimutkaisempi kysymys.

Taistolaisuus merkitsi ensimmäisen laajamittaisen marxilaisen intellektuellipolven syntyä Suomessa. Taistolaista sivistyneistöä leimattiin myös ”hyödyllisiksi idiooteiksi”. Leninin sanonta hyödyllisistä idiooteista on porvarillisessa kielenkäytössä käännetty päälaelleen. Lenin puhui osasta sivistyneistöä hyödyllisinä idiootteina, kun he oman edun tavoittelussa tekevät porvaristolle palveluksia. Leniniä suututtivat muka ”tieteellisillä” ja ”taiteellisilla” saavutuksilla professuureja ja apurahoja hankkivat, kun tosiasiassa nämä tekivät poliittisia ja ideologisia palveluksia valtaapitäville ja saivat niistä vastapalkintoja. Lenin kutsui heitä myös porvariston intelligenttihännystelijöiksi ja intelligenttirengeiksi.

Ylipäätänsä taistolaiset eivät olleet niin homogeeninen ryhmäkunta kuin tavallisesti luullaan. 

Yhdistävänä tekijänä oli ensi sijassa ”revarien” eli SKP:n oikeiston vastainen taistelu. Tuo oikeisto vei lopulta puolueen taloudelliseen tuhoon. SKP joutui konkurssiin ja kansandemokraattinen liike menetti ”kasinopeleissä” omaisuutensa, Kulttuuritalon, Sirola-opiston…

Taistolaisnuorten poliittinen radikalisoituminen kytkeytyi vahvasti kansainväliseen näkökulmaan. Erityisesti Vietnamin sodan vastaisella liikkeellä, Chilen tapahtumilla, kolmannen maailman vapautusliikkeillä ja lännen opiskelijaliikkeillä oli suuri merkitys 1960-luvun lopun ja 1970-luvun nuorisolle. Koulu eikä koti antanut tarpeeksi aineksia käsitellä näitä kysymyksiä.

Kansainvälisen solidaarisuuden kautta Neuvostoliiton maailmanpoliittinen rooli tuli ymmärrettävämmäksi. Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli taistolaisille ”sopiva” liittolainen. Tämä asetelma antoi myös Kekkosen Suomessa taistolaisille valttikortteja takataskuun.

Taistolaiset arvostelivat voimakkaasti Suomen porvariston politiikan tekoa ja talouden hoitoa. Kritiikki oli voimakasta, mutta ei siltikään tavoittanut koko todellisuutta, esimerkiksi joukkotyöttömyyden laajuutta. Suomen pankkikriisin kokonaistappio oli 8,4 miljardia euroa eli 110000 työvuotta. Stora Enson Amerikan seikkailu vei 5,6 miljardia euroa (80000 suomalaista olisi voinut olla töissä vuoden), Soneran uhkapeli Saksan ja Italian ilmatiloissa maksoi 4,3 miljardia euroa eli 70000 työvuotta, Postipankki hassasi New Yorkin konttorissaan 80 miljoonaa euroa, Suomen kansantalous oli romahtamisen partaalla. Luetteloa voisi jatkaa. Taistolaisten kritiikki ja varoitukset olivat liian lempeitä ja vähäpätöisiä myöhempien tosiasioiden valossa, vaikka he olivatkin 1970-luvulla suomalaisen yhteiskunnan aktiivisin etenkin nuorten poliittinen ryhmä.

Taistolaiset varoittivat suomalaista yhteiskuntaa taloudellisesta kytkeytymisestä länteen ja ”oikeistovaarasta”. Nyt voidaan sanoa sen toteutuneen. Taistolaiset pitivät erityisen tärkeinä idänsuhteiden hoitamista. Nyt idänkauppakaan ei kukoista entiseen malliin.

Taistolaisnuorilla oli politiikanteossa intoa ja vauhtia. Heillä oli kauniita ihanteita mm. rauhantyötä, kansainvälistä solidaarisuutta. Politiikasta kiinnostuneilla nuorilla oli kokouksia, opintopiirejä, seminaareja, järjestöjä, julkaisuja…

Neuvostoliiton ja kommunistisen liikkeen romahdettua myös taistolaisliike sammui. Viimeisten taistolaisten kortistoinnista luovuttiin Suojelupoliisissa vuonna 1982. Voidaan pitää Supon kulttuuritekona, että se on kerännyt tarkat tiedot kommunisteista Suomen työväenliikkeen historiaa varten.