Pravdan seikkailut neuvostojen maassa ja kapitalismissa

Totuus ei pala tulessakaan, sanoo suomalainen sanalasku.

Sama tuntuu pätevän venäläiseen totuuteen eli Pravdaan, jonka perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Tapahtuman kunniaksi Lenin-museossa Tampereella on esillä aiheeseen liittyvä näyttely, joka on avoinna syyskuulle saakka.

Työväen sananvapauden välineeksi ja bolshevikkien poliittiseksi foorumiksi perustettu Pravda oli Leninin suuri idea, jonka toteuttamiseksi hän ponnisteli sekä teoriassa että käytännössä.

– Sata vuotta sitten elettiin Venäjällä kuohuvaa aikaa, oli suuria työläismellakoita sortoa ja mielivaltaa vastaan. Kun Pravda paljasti näitä tsaarin hallinnon vääryyksiä, se sai nopeasti kansanjoukkojen luottamuksen, kertoo Pravda-näyttelyn ideoinnista ja toteutuksesta vastannut museoamanuenssi Antti Siika-aho.

Kun työläiset saivat itse kirjoittaa lehteen omista kokemuksistaan, siitä muodostui oman aikansa facebook ja twitter, kuten näyttelyn tekijät asian määrittelevät. Mutta Pravdaei ollut ainoastaan epäkohtien kirjelaatikko ”tosikoille ja veitikoille”, vaan sillä oli alusta saakka selkeä poliittinen linja yhteiskunnan muuttamiseksi.

– Vaikka sensuuri oli kova ja rahaa vähän, korosti Lenin että lehden tekemiseen täytyy aina löytyä aikaa, rahaa ja poliittista voimaa. Leninin kuuluisan määritelmän mukaan vallankumouksellisen lehden tulee olla kollektiivinen propagandisti, agitaattori ja organisaattori, Siika-aho jatkaa.

Tuskinpa ilmanPravdaa bolshevikkien sanoma olisi tavoittanut kansaa kautta koko laajan maan. Eikä ainoastaan tavoittanut, vaan myös organisoinut heitä toimintaan tilanteessa, jossa vastapuolen propaganda ja kilpailevat ideologiat olivat pitkään niskan päällä.

Pravda pysyi pinnalla politiikan pyörteissä

Vallankumous tuli ja Lenin meni. Siika-ahon mukaanPravda säilytti vielä 1920-luvulla vahvasti alkuperäisen luonteensa. Lehti ei ollut pelkästään puoluejohdon ääni, ja sen sisälläkin käytiin tervettä ideologista keskustelua.

– Muutos alkoi 1930-luvulla maailman jyrkän vastakkainasettelun ja Stalinin vallan aikana. Pravdamuuttui vähitellen yhä yksiäänisemmäksi ja lopulta poliittinen keskustelu loppui. Valtakunnallisesti ja kansainvälisesti Pravda kuitenkin vakiinnutti asemansa Neuvostoliiton ja NKP:n virallisena äänenä, jota kuunneltiin hyvin tarkalla korvalla.

Hyvine ja huonoine puolineen Pravdaoli monessa tapauksessa myös kansainvälisen työväenlehdistön esikuva, josta otettiin oppia myös Suomen kansandemokraattisessa lehdistössä.

– Jos poliittisessa journalismissa oli pönäkkyyttä, oli esimerkiksi kulttuurissa ja urheilussa mallia muillekin. Kansainvälinen solidaarisuus, rauha ja ystävyys olivat vahvasti esillä Mutta samalla ikävistä asioista vaiettiin tai niitä kaunisteltiin.

Suomella ei ollut Siika-ahon mielestä mitään erityisasemaa Pravdassa, ei myöskään presidentti Kekkosella. Toisin oli jostain syystä 1980-luvulla, jolloin presidentti Koivisto pääsi jopa Pravdankansikuvapojaksi.

Siika-aho toteaa, että oltakoon pääsihteeri Hrutshevista muuten mitä mieltä hyvänsä, hänen suojasään kaudellaan myös journalismi elpyi ja sen näkyi myös Pravdan toimituspolitiikassa.

– 1960-luvun lehdissä näkyy vielä yhteiskunnallinen optimismi. Tarvittava muutos jäi kuitenkin tekemättä. Kun ongelmista tai vaikkapa onnettomuuksista ei ollut lupa kirjoittaa, ristiriita Pravdantotuuden ja arkitodellisuuden välillä kasvoi liian suureksi. Lehden uskottavuus ihmisten silmissä alkoi mennä.

Vaikeneminen syö uskottavuuden

Tästä oli Siika-ahon mukaan suora linja 1980-luvulle, jolloin lehti ”oli mitä oli”. Tosin perestroikan aikana yritettiin lehden poliittista ja journalistista elvyttämistä ja osittain siinä onnistuttiinkin. Tuolloin Pravdaoli NKP:n ja sen uudistamista ajaneiden voimien julkaisu.

– Edelleenkin Pravdavaikeni väärissä paikoissa, kuten Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden yhteydessä. Silloin se ei kantanut poliittiselle lehdelle kuuluvaa vastuutaan. Sellainen luottamuksen menetys vaikuttaa pitkään. Mutta sitten tuli Neuvostoliiton hajoaminen ja epäonnistunut vallankaappausyritys, alkoi kapitalismin aika politiikassa ja taloudessa. Venäjän presidentti Jeltsin lakkautti Pravdan valtaan päästyään.

Mutta Pravda nousi jälleen. Jossakin vaiheessa Pravdaja sen alueelliset versiot olivat työntekijöiden osuuskuntien omistuksessa. Sellainenkin aika oli, että Pravdanomisti kreikkalainen miljonääri. Näissä vaiheissa Pravdan poliittinen luonne lakkasi ja lehti oli Siika-ahon mukaan tavallinen sanomalehti.

Nyt on taas palattu kohti Pravdanpoliittisia ja journalistisia juuria. Lehti on Venäjän federaation kommunistisen puolueen julkaisu ja sillä on merkittävä rooli nyky-Venäjällä.

– Uusi Pravda on paljon elävämpi lehti kuin edeltäjänsä. Levikkimäärää en tiedä, mutta lehteä jaetaan enemmän kuin tilataan. yhteydessä Pietarin poliittisen historian museoon. Tarkoitus oli saada Pravdan historiaan liittyvää esineistöä näytteille Tampereelle, mutta Venäjän ikuinen byrokratia esti hankkeen toteutumisen.

– Tietoja sentään saatiin. Mutta Viipurin Lenin-museo on kiinnostunut näyttelystämme ja haluaa sen syksyllä esille omiin tiloihinsa, Siika-aho kertoo.