Charles Dickensin syntymästä 200 vuotta

Siinä missä viktoriaaninen Englanti ylenkatsoi silmiinpistävän resuisesti pukeutunutta kirjailija Charles Dickensiä (07.02.1812-1870) otti kansa hänet omakseen. Alempi keskiluokka luki Dickensin romaaneja suurella kiinnostuksella, osti hänen kustantamaansa ja toimittamaansa viikkolehteä Household Words sekä kävi katsomassa hänen amatöörinäyttelijöille tarkoittamiaan näytelmiä, joissa hän itsekin mielellään näytteli. Dickens nautti kansansuosiosta, eikä milloinkaan saanut siitä tarpeekseen.

Hän sai kollegoiltaan ja kirjallisuuskriitikoilta osakseen positiivista huomiota, vain muutamien pitäessä hänen teoksiaan hutiloiden ja nopeasti kasattuina. Erityisen suosittu hän oli Venäjällä, jossa häntä verrattiin itseensä Dostojevskiin. Charles Dickensillä on romaanin historiassa suunnaton merkitys erityisesti siksi, että hän on kyennyt tyydyttämään lukijoiden populaarikulttuurin tarpeen sekä samalla tarjoamaan populaarin osana näkökulmia yhteiskunnalliseen keskusteluun ja köyhyyteen.

Dickens on joulunaikaan yhtä suosittu kuin joulutonttu. Kuvaukset ilman vanhempia elävistä köyhän Lontoon lapsista otetaan aina joulun alla esille, kun halutaan muistuttaa köyhyydestä keskellä ostoshuumaa ja ylensyömistä. Saituri Ebenezer Scroogesta kertova joulutarina on kiehtonut jo vuodesta 1843. (A Christmas Carol, useita suomennoksia eri nimillä)

Charles Dickensillä on tänä vuonna juhlavuosi, sillä hänen syntymästään tulee helmikuussa kuluneeksi 200 vuotta. Britanniassa hänen muistoaan tullaan juhlimaan läpi koko vuoden. Englannissa on hiljattain ilmestynyt erinomainen Claire Tomalinin kirjoittama elämäkerta Charles Dickens – A Life. Tomalinin teos on ehkäpä parhain milloinkaan Dickensistä kirjoitettu.

Myös naapurimaassamme Ruotsissa on huomioitu Dickensin juhlavuosi. Kommunisti Jan Myrdal on valinnut kiinnostavan otoksen Household Words-lehden (ilm. 1850-59) artikkeleita teokseen Charles Dickens – vardagsord. Tidningsmannen Dickens. Artikkelien punainen lanka on epäoikeudenmukaisuus ja orjuus eri muodoissaan; mies vaimonsa vartijana, lapset tehdasorjina ja orjuus Yhdysvalloissa.

o o o

Dickensin kirjoitukset epätoivoon vaipuneista köyhistä riistetyistä ja parempiosaisista riistäjistä, jotka pitävät asemaansa annettuna ja oikeutettuna, ovat kirkuvan ajankohtaisia. On kuin 1900-luvun työväenliikettä ja demokratiataistelua ei olisi koskaan ollutkaan. Kuolemantapaukset ja raajojen silpoutumiset työelämässä ovat osa tätä päivää.

Sekä Tomelinin elämäkerta että Jan Myrdalin kokoama artikkelikokoelma tulisi ehdottomasti saada kustannetuksi myös suomen kielellä, onhan Dickens osa koko maailman kulttuuriperintöä. Huomioiden Suomen kehittymättömän kustannusmaailman uskallan kuitenkin epäillä toiveen toteutumista.

Tomelinin teos osoittaa selvästi miten Dickensin köyhä lapsuus vaikutti tämän koko elämään ja kirjailijanuraan. Dickensin isä oli tarjoilijan poika, joka työskenteli kirjanpitäjänä aina vangitsemiseensa saakka. Isä joutui vankilaan maksamattomien velkojensa vuoksi. Niinpä Charles Dickens joutui elättämään itse itsensä 12-vuotiaasta lähtien. Hän hankki pitkään elantonsa tekemällä kenkätehtaassa 12-tuntisia päiviä.

Dickensin koko elämä ja kirjallinen tuotanto fokusoituu rahaan tai oikeammin sen puutteeseen. Hänen isänsä kerjäsi häneltä jatkuvasti rahaa, mutta myös monet syrjäytetyt, köyhät perheet saivat häneltä raha-avustuksia. Matkaillesaan ulkomailla hän piti tapanaan vierailla vankiloissa jakamassa taloudellista tukea vangeille. Lontoossa hän avusti lukemattomia prostituoituja uuden elämän alkuun.

Jos lapsuus jättikin häneen parantumattomia haavoja, se tarjosi myös rajattomasti materiaalia kirjalliseen työskentelyyn. Hän säilytti koko elämänsä ajan nöyrän ja avuliaan suhteen häntäkin köyhempiin. Parantumattoman maailmanparantajan roolista johtuen Dickensillä ei enää tahtonut olla aikaa omille lapsilleen ja vaimolleen. Hän sai osakseen murskaavaa kritiikkiä paljastettuaan rehdisti Household Words-lehdessä laiminlyöneensä perhe-elämää.

Dickensin kirjallinen tuotteliaisuus ja tarmo oli sen sijaan valtavaa. Väsähdettyään kesken kirjoitusprosessin, hän kastoi päänsä jääkylmään vesitynnyriin jatkaakseen taas kirjoittamista. Kun työnarkomaani 57-vuotiaana kuoli, oli syynä epäilemättä hänen loppuunpalamisensa ja kovien kamppailujen hänen sieluunsa jättämät parantumattomat arvet.

Mutta hänen tekstinsä ovat jääneet elämään, myös lehtitekstit, joita hän piti yhtä tärkeinä kuin proosateoksiaankin. Niiden voi ajatella elävän seuraavatkin parisataa vuotta, tai ainakin niin kauan kuin maailmassa on räikeää eriarvoisuutta.