Suvaitsevainen Suomi vai kokoomusjohtoinen lahtaritasavalta?

Presidentinvaalien tulokset voitaisiin kiteyttää seuraavasti: Pahvi-Sauli (62,6 %) voitti Pehmo-Pekan (37,6 %), suuret ikäluokat nuoret ja maaseutu tai pienet kaupungit suuret asutuskeskukset, rasismi suvaitsevaisuuden ja konservatiiviset arvot liberaalit, oikeisto vasemmiston tai pseudovasemmiston. Sauli on historian suosituin kansan valitsema presidentti ja Suomessa on nyt sitten ensimmäistä kertaa samaan aikaan kokoomuslainen pääministeri ja presidentti. Poliittinen näkymä on synkkä, vaikka asenneilmasto saattoikin parantua. Haavisto on tyytyväinen kampanjansa ilmapiiriin ja Niinistö alkoi jo puhua itsestään koko kansan presidenttinä, joka tulee ottamaan huomioon erilaiset ihmiset ja arvot. 

Helsingissä Niinistö oli vain 1200 äänen verran suositumpi, kun taas Ahvenanmaalla Haavisto sai 60 prosenttia annetuista äänistä. Vaasan vaalipiirissä taas Niinistö voitti lähes 45 prosentilla. Toisaalta kaikki eivät kokeneet vaaliasetelmia mielekkäiksi ja vain 68,9 äänesti nyt toisella kierroksella. Itse vaalipäivänä annettiin jopa kolme prosenttia vähemmän ääniä kuin ennakkoon. Kuuden vuoden takaisesta 77,2 prosentin äänestysvilkkaudesta jäätiin kauas. Viimeksi vuoden 1950 presidentinvaaleissa oli alhaisempi äänetysprosentti. Ehkä siis gallupit voittivat demokratian ja vaaliasetelmat nähtiin selkeiksi. Haavisto ei enää toisella kierroksella kyennyt haalimaan uusia kannattajia juurikaan oman puolueensa, SDP:n ja Vasemmistoliiton ulkopuolelta joiden yhteenlaskettu kannatus on 35 prosentin luokkaa. Pelkkä pakkanen ei selitä sitä, että jopa hylättyjen äänien määrä nousi kuuden vuoden takaisesta reilusta 14 000:sta hieman yli 25 000:een. Ehkä apatia voitti, koska äänestämättä jättäneitä oli lähes 1,3 miljoonaa, siis enemmän kuin 1, 08 miljoonaa äänensä Haavistolle antanutta. Toisaalta Niinistö siis sai vähemmän ääniä kuin Haavisto ja tyhjää äänestäneet, joiden lähes 2,3 miljoonan äänen potti on selkeästi Niinistön 1,8 miljoonaa suurempi. Taaskaan yli 4,1 miljoonan äänestäjän joukko ei asettunut enemmistönä voittajan puolelle.

Sosiaalidemokraattinen paradigma on nyt tullut Suomessakin tiensä päähän ainakin mitä tulee kansan äänestymiskäyttäytymiseen ja valtapolitiikkaan. Tosin jo Lipposen ensimmäisestä hallituksesta lähtien SDP on lipsunut jatkuvasti oikeammalle. Jospa Väyrynen saisi tehtyä Keskustasta hieman vasemmistolaisen ja vielä selkeämmin EU-kriittisen. Siinä saattaisi olla vaalien paras anti. Ehkä Haavisto tervehdytti osaltaan suomalaisen asenneilmaston, mutta nähtäväksi jää miten nuo yli miljoona hänelle annettua ääntä voivat tulevaisuudessa konkretisoitua rasismin vastaiseksi kansanliikkeeksi tai uudeksi avoimemmaksi yhteiskunnalliseksi keskusteluksi.

Tulo- ja varallisuuserot kasvavat jatkuvasti Suomessa, mutta se ei tunnu estävän oikeiston vahvistumista ja marssimista vaaleista vaaleihin voittajana. Ei ole epäilystäkään siitä, ettei kokoomusjohtoisessa pohjoisessa ”hyvinvointivaltiossa” voitaisi pahoin. Silti ihmiset tuntuvat samastuvan oikeistolaisiin poliitikkoihin, jotka näyttäytyvät voittajina darwinilaisessa taistelussa eloonjäämisestä. Ehkäpä ihmiset ja ne kaikkein vähäosaisimmat haluavat ajatella itseään menestyjinä ja pikkuporvareina, vaikka käytännössä yhteiskunta tarjoaakin jatkuvasti mahdollisuuksia yhä harvemmille. On varmasti helpompaa tuntea itsensä voittajaksi, jopa itseään pettämällä, kuin kyseenalaistaa hallitsevat arvot, joiden puitteissa enemmistön edulla ei enää tunnu olevan mitään merkitystä.

No kuitenkin yli miljoona suomalaista äänesti avoimemman, tasa-arvoisemman ja suvaitsemman Suomen puolesta. Pekka-ilmiö herättää monenlaisia kysymyksiä. Miten vastajytky voitaisiin konkretisoida poliittisessa elämässä? Miten keskustelu ”ihmisarvoisemmasta Suomesta” saataisiin jatkumaan yli vaalien ja yli poliittisten rajojen?

Toisaalta onko meillä nuorilla mitään toivoa, koska vanhimmat ikäluokat näyttäisivät hallitsevan maata tyraanin ottein aina hautaan asti. Haluaisin itse nähdä äänestäjien ikäjakauman, koska uskon miesten ja yli 50-vuotiaiden olleen valtaosa Saulin tukijoista. Vaaleissa näytettiin toteen, että monta Suomea elää rinnakkain, mutta etteivät niiden näkemykset ole välttämättä helposti yhteen sovitettavissa tai edes kommunikoitavissa ymmärrettävästi. Tämä voisi olla toinen mahdollinen tulkinta Haaviston suvaitsevaisen Suomen projektista. Näyttikö kaikki tämä puhe lopulta suomalaisten enemmistön suvaitsemattomuuden? Maa ei ainakaan vielä ollut valmis sen ensimmäiseen avoimesti homoseksuaaliin presidenttiin.

Haaviston kampanja rakentui pitkälti diskursiiville vallankäytölle. Pekka sai ison osan suomalaisista ajattelemaan uudelleen arvomaailmaansa tai ainakin pyrkimään sen kyseenalaistamiseen tai perustelemiseen. Jopa Sauli Niinistö tuntuisi sisäistäneen osan Haaviston suvaitsevaisen Suomen diskurssista, koska hän ehti jo vaali-iltana viitata ottavansa huomioon erilaisten suomalaisten näkemykset. Nähtäväksi jää, löytyykö näiden lausuntojen takaa totuutta vai vain halua legitimioida itsensä tasavallan presidenttinä.

Tässä plus-miinus tilanteessa poliittinen tulevaisuus näyttää varsin pimeältä kokoomusjohtoisessa lahtaritasavallassa, mutta samaan aikaan löytyy tilaa tulkinnalle valoisammasta asenneilmastosta, jossa olisi tilaa jokaiselle. Voiko tämä paradoksi olla totta? Vai onko se vain mielikuva, joka meidän halutaan nielevän? Joka tapauksessa itse toivoisin Pekka-ilmiön sysäisseen Suomen hitusen inhimmillisempään suuntaan. Toivottavasti tulevaisuus ei syö sanojani.